perjantai 3. helmikuuta 2017

Autiosaari pähkinänkuoressa, osa 2: Maat

Englanti TOP 10:

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

1. The Cure: Disintegration

(Fiction, Englanti 1989. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)

"Songs about happiness murmured in dreams..."

Elämässä tulee vastaan äänilevyjä, jotka ovat lopulta niin käänteentekeviä, että syntyy uusi aikakäsitys. Minun tapauksessani on aika ennen ja jälkeen Disintegrationin. Olin kyllä kuullut Galore-singlekokoelmalta (1997) poimitut singlet jo aiemmin ja muistanut lapsuuden miltei traumaattisen kokemuksen, kun näin ensimmäistä kertaa Tim Popen mestarillisen Lullaby-musiikkivideon (1989). Silti Disintegrationin ylitsevuotavan melankolisen kauneuden äärellä tuntui kuin olisi löytänyt musiikkia, joka osui suoraan sydämeen. Oli heinäkuinen iltapäivä ja olin juuri palannut rippileiriltä. Kotona odotti postipaketti, josta kuoriutui hämyisen tunnelmallinen kansi, jota koristivat kukkamaiset varjomuodostelmat ja jo kotijumalaksi kohonneen Robert Smithin vahvalla meikillä korostetut kasvot. Kansilehdissä oli houkuttava maininta: This music has been mixed to be played loud so turn it up. Oli paras totella.

Disintegrationin (1989) ilmestyessä The Cure oli operoinut levyttävänä rock-yhtyeenä jo vuosikymmenen ja onnistunut kasvattamaan suosiotaan kaikilla mantereilla levy levyltä. 30-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Robert Smith koki kaikki ikäkriisit yhtä aikaa ja upotti sanoituksensa tulvilleen itseinhoa, pettymystä ja ikääntymisen pelkoa. Samuli Knuutia lainaten: "Disintegrationista tulikin kuin raadollinen erolevy mieheltä, joka on koko elämänsä rakastanut samaa naista" .

Albumia levyttäessä The Cure oli päihteiden maksimikäyttöön taipuvainen sekstetti, mutta pitkäsoiton ilmestyttyä joukosta oli jo pudonnut alkoholismiin vajonnut alkuperäisjäsen, rummut koskettimiin (tai "muihin instrumentteihin") vaihtanut Laurence "Lol" Tolhurst. Ehkä bändin perustajajäsenen ja Smithin lapsuuden kaverin kirottu päihdeongelma antoi myös oman potkunsa musiikin kaiken päättymistä ennakoivaan yleisilmeeseen. Silti on todettava, että nimenomaan Disintegrationilla The Cure saattoi hyvinkin olla bändinä parhaimmillaan. Robert Smithin despoottimaisuuteen taipuvainen tyyli johtaa yhtyettään ajoi muut bändin jäsenet yrittämään parastaan ja ylittämään taitonsa. Erityisesti kosketinsoittaja Roger O'Donnell nousi elementtiinsä tunnelmallisten syntikkavallien maestrona. Musiikiksi muutetun epätoivon sydämessä jyrisevät vakuuttavasti Simon Gallupin murea basso ja Boris Williamsin taidokas ja monipuolinen lyömäsoitintyöskentely, unohtamatta Porl Thompsonin usein psykedeliaan taipuvaisia kitarakuvioita, jotka antoivat musiikille eheän ja rikkaan kokonaiskuvan.

Kappaleista Plainsong räytyy romantiikan painon alla ja täyttää kielikuvat sateella, tuulella ja maailmanlopun odotuksella. Samalla se on, kuten koko albumi, valkokangasmaiset mitat täyttävää tunnelmointia. Ei olekaan ihme, että Plainsongin tuulikellointrolla alkavaa tunteiden hyökyaaltoa onkin kuultu niin Sofia Coppolan epookissa Marie Antoinette (2006) kuin Maren Aden ihmissuhdekomediassa Isäni Toni Erdmann (Toni Erdmann, 2016). Lähes väkivaltaisen purkauksenomainen nimikkokappale (Disintegration) repii avoimuudellaan ja saa kuulijan haukkomaan henkeä intensiivisyydellään. Se ja The Curen majesteetillisen jylhyyden kulminaatiopiste, monoliittinen The Same Deep Water As You hyökyvät riittämättömyyden tunnetta. Epilogimainen Untitled sisältää pop-musiikin ehkä kauneinta kitarointia. Murheellinen Homesick on kuin esimakua murhaballadimaisesta Nick Cavesta (Huom! Seitsemän vuotta ennen Murder Balladsia). Jos painostavalla surumielisyydellä olisi musiikilliset kasvot, ne olisivat The Curen surusilmäisessä kauneudessa uivat sävellykset ja Robert Smithin rakastamisen ja rakastumisen vaikeudella vuoratut sanoitukset.

Pitkien, polveilevien kappaleiden väliin mahtui kuitenkin myös pop-sensibiliteettiä, surrealismiin taipuvaisen Lullabyn ja herkän Lovesongin verran. Erityisesti Lovesong toimii hyvänä esimerkkinä Smithin taianomaisesta kyvystä luoda briljanttia kitarapoppia jopa äärimmäisen haurauden keskellä. Synkkyydestä huolimatta Disintegration ei kuitenkaan ole masentava levy, siinä missä vaikkapa Pornography (1982) keikkuu jatkuvasti psykoottisuuden partaalla. Se on enemmänkin empaattinen, ajoittain jopa hellä ja oman tunneskaalansa pyörityksessä albumin voi nähdä päättyvän jopa lohdullisesti.

Ehkä Disintegration on albumi, jonka kuuntelemista voi ensisijaisesti suositella (jälki)puberteetin kasvukivuista kärsiville, mutta samalla se on levy, joka toimii kuulijalleen sielunpeilinä. Sen tunteikkuudessa on kauneutta, joka on pysähtyneellä tavalla ikuista. Tunnustuksellinen vilpittömyys onnistuu väistämään korniuden karikon. Ei olekaan ihme, että The Cure toimi suurena innoittajana 1990-luvun alun shoegazing-liikkeelle, 2000-luvun alun post-postpunkille ja niille kaikille kaihosieluiseen indieen verhoutuneille bändeille, jotka takkutukissaan tuijottelevat joko mikkihiirikenkiin tai tähtiin.

Jos viimeistään Disintegration sementoi The Curen paikan rock-historiassa ja kulminoitui yhtyeen taiteelliseksi piikiksi, niin kaupallista kultakautta riitti vielä 1990-luvun alkuvuosille. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt Disintegrationin myötä askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi kuin koskaan. Kitaravetoisen Wishin (1992) megahittinä muistetaan MTV-suosikiksikin noussut kepeä pop-laulu Friday I'm In Love, jolla Robert Smith onnistui jopa popin halvimmassa ja banaaleimmassa tekstitystempussa, viikonpäivien luettelussa. Usein syyttä parjatulla, kaleidoskooppimaisella Wild Mood Swingsillä (1996) The Cure jäi auttamatta uuden ajan, 90-lukulaisen Cool Britannia -liikkeen jalkoihin, vaikka yhtyeellä riitti vielä rohkeutta pelata koko tunneskaalallaan. Bloodflowers (2000), The Curen näillä näkymin viimeinen merkittävä albumi, oli paluuta harmaan sävyihin ilman väkinäistä hittihakuisuutta. Yhtyeen tunnusomaiseen melankoliaan fokusoituneella albumilla The Cure osoitti vielä kertaalleen, että se ei koskaan urallaan ole ollut kiinnostunut trendien perässä juoksentelusta tai suuren yleisön miellyttämisestä. Ehkä se on osaltaan vaikuttanut yhtyeen ajattomalta vaikuttavaan kulttisuosioon.

"I'll never lose this pain, never dream of you again"

The Curen Kiss Me Kiss Me Kiss Me oli sijalla 9.
Faith oli sijalla 24.

Bubblin' Under:
The Curen studioalbumit merkittävyysjärjestyksessään.

Mestariteokset
1. Disintegration (1989)
2. Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987)
3. Faith (1981)

Ei näitäkään ilman voi olla...
4. Wish (1992)
5. The Head on the Door (1985)
6. Pornography (1982)
7. Bloodflowers (2000)
8. Seventeen Seconds (1980)

Näillä on hetkensä...
9. The Top (1984)
10. Wild Mood Swings (1996)
11. Three Imaginary Boys (1979)

Paremman puutteessa...
12. The Cure (2004)
13. 4:13 Dream (2008)

tiistai 22. marraskuuta 2016

Autiosaari pähkinänkuoressa, osa 1: Vuosikymmenet

1970-luku

1. Pink Floyd: The Wall (#2)
2. David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars (#5)

perjantai 4. marraskuuta 2016

2. Pink Floyd: The Wall

(Harvest, Englanti 1979. Tuottajat: Bob Ezrin, David Gilmour, James Guthrie & Roger Waters)

Is there anybody out there?

Pink Floyd ylsi 1970-luvulla toinen toistaan suurempiin saavutuksiin. Voisi ajatella, että hypnoottisen The Dark Side of the Moonin (1973), monisäikeisen Wish You Were Heren (1975) ja aggressiivisen Animalsin (1977) jälkeen olisi luovuuden pajatso jo tyhjentynyt, mutta mitäpä vielä, yhtyeen yhdennestätoista pitkäsoitosta tuli brittiläisten introverttien todellinen magnus opus. Albumi, jonka ylittäminen kävi välittömästi mahdottomaksi, ja joka lopulta suisti yhtyeen hajoamisen partaalle. 

On osin yllättävää kuinka mestarilliselta The Wall (1979) yhä kuulostaa: se on alati tukehtumaisillaan pateettiseen teatraalisuuteensa, mutta onnistuu silti olemaan yllätyksellinen, koskettava ja riipivä kuvaus ulkopuolisuudesta. Albumin kantavana teemana on Pink-nimisen päähenkilön traumaattinen elämä aina lapsuudesta saakka. Toisessa maailmansodassa menehtynyt isä, tukahduttava äidinrakkaus, epäinhimillistävä koulujärjestelmä, kaikki nämä antoivat aiheen rakentaa ympärilleen muusta maailmasta eristävän muurin. Lisää rakennusaineita saatiin rocktähteyteen liittyvistä elämäntavoista, huumeista, uskottomuudesta ja lopuksi karille ajautuneesta avioliitosta, jolloin lopullinen eristäytyminen todellisuudesta mahdollistuu. Tässä viimeisessä vaiheessa The Wall palaa The Dark Side of the Moonin opetukseen, jonka mukaan hulluus on ainoa pakotie. Päähenkilö Pink alkaakin muistuttaa yhä enemmän Syd Barrettia.

Pink Floydin keskeisimpiä musiikillisia raaka-aineita: 1960-lukulaista psykedeliaa tai myöhemmän kauden progressiivisuutta ei The Wallilla kuulla oikeastaan kuin lähdeviitteinä. Voidaankin sanoa, että The Wall oli yhtä radikaali tyyliero Pink Floydin klassiseen, unenomaisen melankoliseen progesoundiin kuin edeltäjänsä Animalsin purkauksenomainen viha. Musiikillisesti The Wall kokoaa voimansa lukuisista eri lähteistä: niin maskuliinirockin ivasta (In the Flesh, Young Lust), tyylitellyistä pianoballadeista (Nobody Home), pala palalta kohti aggressiivisuutta purkautuvasta elementtirockista (Another Brick in the Wall -trilogia, Empty Spaces), jylhän alakuloisista kitaraballadeista (Goodbye Blue Sky) aina Gilbert & Sullivan -henkiseen teatraalisuuteen (The Trial).

The Wallia on usein kuvattu despoottisen Roger Watersin soololevyksi. Totta onkin, että Waters oli konseptialbumin toimeenpanija, todellinen visionääri ja sielu, mutta ilman kitaristi Davild Gilmouria ja tuottaja Bob Ezriniä ei rönsyilevä kokonaisuus pysyisi niin täydellisesti kasassa. Vaikka Gilmourin ja Watersin välit alkoivat olla jo peruuttamattomasti tulehtuneet The Wallin levytyksen aikaan, saivat miehet vielä luomisvoimansa yhdistettyä aikaan Comfortably Numbin, Run Like Hellin ja Another Brick in the Wall Part 2:n kaltaisia timantteja. Jälkimmäisen mielipuolisen tarttuvasta discokompista ja lapsikuorokertosäkeestä vastasi tuottaja Ezrin. Lopputulos on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret. Gilmourin kauniin soinnukas laulu vuorottelee kiehtovasti Watersin kiihkeän teatraalisen nasaalin kanssa niin The Thin Icellä, Motherilla, aavemaisella Goodbye Blue Skylla kuin inhorealistisella Hey Youllakin, jotka kaikki kuuluvat albumin parhaimmistoon. Albumin sovituksellisena voimahahmona häärinyt tuottaja Ezrin ymmärsi koota The Wallin tarinalle keskeiset henkilöt yhteen dramaattisessa rock-oopperassa The Trial.

The Wallin nerokkaasti rakennettu, syvämietteinen ja sulavasti etenevä dramaturgia rakentuu tiiviiksi albumikokonaisuudeksi, jonka pilkkominen yksittäisiin biiseihin tuntuu suorastaan rikokselta. Soinnillista linjakkuutta ja kerronnan tehokkuutta korostavat albumin huolella työstetyt ääniefektit. Pommikoneiden, helikoptereiden, itkevien vauvojen, koulunpihan äänten, puhelimen soitto- ja valintaäänien sekä hädin tuskin kuultavista keskustelunpätkien taltioimisesta huolehti Nick Griffiths.

Ajan mittaan The Wall ohitti myynnissä kaikki muut Pink Floydin levyt Dark Side of the Moonia lukuun ottamatta. Epäilemättä myyntiin vaikutti Another Brick in the Wall (Part 2) -singlen megalomaaninen menestys. Aikalaisarvioissa Rolling Stonen Kurt Loder totesi The Wallin olevan "Watersin hätkähdyttävä synteesi miehen teemallisista päähänpinttymistä. Se herää henkiin sanoitusten armottomassa raivossa, joka on selvästi aitoa ja tuskallisessa pikkutarkkuudessaan suorastaan kammottavaa." Albumin kirjallinen kunnianhimoisuus, symbolismi ja rakenne saivat laajan hyväksynnän ja arvostuksen, mutta Watersin omahyväisyys, itsekeskeisyys ja itsesääli saivat osan kriitikoista varautuneeksi. Ehkä keskeisimmän havainnon kirjasi kuitenkin punk-sukupolven kriitikko Chris Brazier, joka myönsi, että "albumi on niin ehdottoman kunnioitusta herättävä, että on mahdotonta sivuuttaa olankohautuksella."

Pink Floydin klassisen kokoonpanon (Waters, Gilmour, Nick Mason ja Richard Wright) luovalle demokratialle The Wall oli päätepiste. The Final Cutilla (1983) pirstaloituneesta yhtyeestä ei ollut enää jäljellä kuin katkeroitunut loppusoitto. Roger Watersille The Wall jäi luovuuden kannalta taakaksi, josta vapautumisen tuntui mahdollistavan vain kohtaloa vahvempi, aika. The Wall Live -maailmankiertueella (2010-13) Watersin taustalle rakentui muuri, joka tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden. Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.

Pink Floydin The Dark Side of the Moon oli sijalla 35.
Animals oli sijalla 48.

tiistai 30. elokuuta 2016

3. Depeche Mode: Violator

(Mute, Englanti 1990. Tuottajat: Depeche Mode & Flood)

Jälkeen päin on helppo nähdä, että basildonilainen syntikkapopin ikonibändi Depeche Mode kasvoi "isoksi" 1980-luvun myöhemmällä puoliskolla. Alkuperäisen keulahahmonsa Vince Clarken voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough (1981). Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti (Clarke, Dave Gahan, Martin Gore & Andrew Fletcher) esitti kepeitä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissa Clarken suunnattua luova energiansa toisaalle (Yazoo (1981-83), Erasure (1985-).

Martin Goren sävellysten kehittyessä ja kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua, olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei.

Violator (1990) valmistui teknomusiikin läpimurron kynnyksellä, mutta Depeche Mode ei juuri ollut vaikutteinen ajan trendeille, vaan kääntyi minimalistisemman koneilmaisun puoleen, höystämällä säveloppiaan Goren koukuttavilla kitarakuvioilla. Albumin äänimaailman toteuttamiseen tarvittiin Floodin kaltaista intellektuellia tuottajaa, jonka visionääriset, mutta yhtenäiset soundit ovatkin yksi merkittävä syy siihen, miksi levy kiehtoo yhä uusia kuulijasukupolvia.

Violatorilla Depeche Mode ammensi luovuutta myös jengimäisestä yhteiskemiastaan, viimeistä kertaa. Brittipopparit olivat heittämässä viattomalle nuoruudelle jäähyväisiä ja nautiskelivat hedonismin pyörteistä. Goren laulutekstitkin tukevat tätä teoriaa: himon, synnin ja moraalittomuuden käsitteet ovat vahvasti läsnä. Tuntuukin hämmentävältä, että Cleanin kaltainen kappale on tehty ennen Dave Gahanin huumehelvettiä. Tummasävyisessä, surun kauneuden kahlitsevassa Waiting for the Nightissa kuullaan Gahanin ja Goren saumaton duetto, johon lohdun sävyjä tuo Alan Wilderin aistillinen kosketinkuvio. Sofistikoitunutta, mutta sielukasta.


Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on allekirjoittaneelle 1990-luvun tärkein pitkäsoitto.

Depeche Moden Songs of Faith and Devotion oli sijalla 16.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

4. The Smiths: The Queen is Dead

(Rough Trade, Englanti 1986. Tuottajat: Morrissey & Johnny Marr)

1990-luvun puolivälissä brittiläisen Q-lehden toimittaja kysyi Morrisseylta minkä laulun hän olisi popin historiasta halunnut kirjoittaa. Itsesäälin ylipapin vastaus oli ytimekäs: "Loneliness Remembers What Happiness Forgets". Ehkä tiedostamattaankin Morrissey osui tuolla yhdellä lauseella oman tuotantonsa ytimeen.

The Smiths oli lyhyen elinkaarensa (1982-87) ajan häkellyttävän tuottelias yhtye. Neljän studiolevyn lisäksi manchesteriläisryhmä takoi joukon mestarillisia singlejulkaisuja ja loisteliaita, kenties populaarimusiikin historian valovoimaisimpia b-puolia. Morrisseyn ja Johnny Marrin taianomaisesta luovuudesta syntyi William, It Was Really Nothingin (1984) ja Heaven Knows I'm Miserable Nown (1984) kaltaisia melodisen kitarapopin kivijalkoja kuin kainosti glam-soundin kanssa flirttailleita, pöyhkeilevämpää ilmettä tarjoilleita Sheila Take A Bowta (1987) ja Shoplifters of the World Unitea (1987). Näiden välissä ilmestyneet albumittomat singlejulkaisut Panic (1986) ja Ask (1986) kannustavat siihen päättymättömään indiediscojen "Hang the DJ!" -yhteislauluun, joka on nyt jatkunut kolmekymmentä vuotta. Singlejen B-puolina kuultiin sellaisia kaihon ja ihon alle tunkeutuvan alakulon opinnäytteitä kuten Back to the Old House (1984), Rubber Ring (1985) ja Asleep (1985).

Pitkäsoittomitassa ylittämätön on Morrissey ja Marrin tuottamaksi kreditoitu The Queen is Dead (1986), jonka yleisilmettä kuvaa myös levyn työnimi Margaret on the Guillotine. Kyse oli odotetusta levystä, joka ennätettiin äänittää jo vuoden 1985 lopulla. Julkaisu kuitenkin siirtyi levy-yhtiöongelmien takia. The Queen is Deadilla The Smiths hioi täydellisimmilleen helmeilevän kitarapopin sekä Morrisseyn älyllisen melankolian ja nokkelan ironian.

Musiikillisesti albumi on tasapainoinen kokonaisuus, jonka romanttisen alakulon  (I Know It's Over, Never Had No One Ever, There Is a Light That Never Goes Out) katkaisee humoristinen venkoilevuus (Frankly, Mr. Shankly, Vicar in a Tutu). Näiden välimaastoon asemoituvat Cemetry Gates, Bigmouth Strikes Again ja The Boy with the Thorn in His Side, jotka ovat janglepopin ajattomia tähtihetkiä. Riehakas, The Smiths -asteikolla varsin äänekkääksi yltyvä prologi The Queen is Dead sivaltaa monarkeja kovalla kädellä. Dialogi kappaleen kertojaminän ja kuningattaren kohtaamisesta etenee kuin nerokkain satiiri: "But when you're tied to your Mother's apron, No-one talks about castration".

Tietty Morrisseyn ja Marrin nerokkuus läpivalottuu Some Girls Are Bigger Than Othersissa, jota voisi otsikkonsa puolesta luulla vitsikkääksi laulelmaksi. Todellisuudessa tuo albumin epilogina toimiva annos hypnoottisuutta on yksi The Smithsin haikeimpia ja sydämestä kouraisevimpia kappaleita. "Send me the pillow... The one that you dream on... and I'll send you mine".

Levyn kenties ihailluin kappale There Is a Light That Never Goes Out rakentaa juhlavan melankolian näyttämön, joka liikkuu armotta patetian ja itsemurharomantiikan varjoisilla kujilla. Morrisseyn emotionaalinen tulkinta, Johnny Marrin irtonainen, mutta rytmikäs kitarakuvio ja kertosäkeessä mukaan liukuvat jouset nostavat kappaleen kohti kuoleman kanssa tanssivaa, elämää suurempaa tunnetta. Vaikka laulu on kaunis ja surullinen, se on samalla tragikoominen. Morrisseyn kaihoisa ääni yhdistettynä jousiin ja traagisiin sanoihin tekevät laulusta niin ylitsevuotavan, että ranteiden viiltelyn sijaan kuulijaa saattaakin alkaa hymyilyttää. Ja kuten monissa The Smithsin kappaleissa, hippunen huumoria ja itseironiaa estävät kuuntelijalta mahdollisuuden myötähäpeään.

The Queen is Dead on rakastettava pop-levy. Levyn kannessa poseeraava ranskalaisnäyttelijä Alain Delon antaa jylhän, dramaattisen kehyksen kaikkien aikojen Manchester-levylle.

The Smithsin eponyymi esikoisalbumi oli sijalla 47.
Meat is Murder sijalla 56.

maanantai 6. kesäkuuta 2016

5. David Bowie: The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars

(RCA Records, Englanti 1972. Tuottajat: David Bowie & Ken Scott)

David Bowien (1947-2016) ura oli jo 1970-luvun alkuun tultaessa kokenut melkoisia tyylimuutoksia. 1960-luvun lopun siloteltu pop oli vaihtunut hippihengen mukaiseen astraalimystiikkaan, joka vain vuotta myöhemmin muuntui The Man Who Sold the Worldin (1970) rujoon, bluessävytteiseen (hard) rockiin. Albumin ikonisessa kannessa pitkät kiharat hiukset omaava Bowie makaa sohvalla kukallinen mekko yllään, mikä herätti ihmisten kummastuksen ja epäilyt bi-seksuaalisuudesta. Teatraalisuuden löydyttyä Hunky Dory (1971) hämmensi keitosta niin folkin, countryn, glamin kuin taiderockinkin suuntaan. Yksikään Bowien varhaisimmista levyistä ei kuitenkaan ole monista mestarillisista hetkistään (kuten The Width of a Circle, Space Oddity, Life on Mars?, Quicksand) huolimatta, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Marsin (1972) kaltainen täysosuma, jossa jokainen kappale on tärkeä osa kokonaisuutta.

"Pushing thru the market square, so many mothers sighing
News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying"


Nihilistisellä, mutta koskettavalla maailmanlopun kuvauksella (Five Years) alkaneesta levystä kehkeytyi Bowien kuuluisin ja klassisin albumi. Sepitteellinen tarina avaruudesta saapuneesta rock-idoli Ziggy Stardustista hakee vertaistaan teatraalisen rockin historiassa. Levyn kannessa itsevarmasti poseeraavasta Ziggystä Bowie teki mystisen, demonisen ja hedonistisen puolihumanoidin. Kitaristi Mick Ronsonin taidokkaasti rouhivat riffit ja huimiin korkeuksiin nousevat soolot linjasivat glam-soundia vuosiksi eteenpäin.

Levyn musiikillinen kirjo ulottuu avauskappaleen hymnisyydestä Rock 'n' Roll Suiciden dramatiikkaan, joka ennakoi Aladdin Sane -levyn (1973) suuntaviivoja. Näiden välissä Soul Love flirttailee nimensä mukaisesti soulin kanssa ja Hang on to Yourself ja Suffragette City vapautuvat energiseen rock-ilotulitukseen. Albumin tematiikan kannalta keskeinen laulu on Moonage Daydream, joka esittelee kuulijalle keskushenkilö Ziggyn ("I'm an alligator/I'm a mama-papa comin' for you/I'm the space invader/I'll be a rock 'n' rollin' bitch for you"). Levyn ehkä tunnetuin kappale Starman yltää täydelliseksi futurisminostalgian sing-a-long -anthemiksi. Bowien laulutyyli vaihtelee kappalekohtaisesti mietteliään epätoivoisesta rock-kukkomaisen pöyhistelevään.

Albumin julkaisun jälkeen Bowie lähti lopulta puolitoistavuotiseksi venyneelle maailmankiertueelle, jonka päätepysäkki koettiin heinäkuun 3. 1973. Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjä promotoineella kiertueella Bowie yhdisteli parodisia rock-elkeitä, futurismia, japanilaista kabukiteatteria, mimiikkaa, maskeerauksen ja meikkauksen huippuunsa hiottua tyyliä. Miehen alter egon hiukset olivat hehkuvan punaisen ja oranssin yhdistelmä, ja hänen esiintymisasunsa vaihtelivat parin kappaleen välein. Vaatteidenvaihto oli toki viihdemusiikista tuttu elementti, mutta rock-areenoilla vielä tuolloin ennen kokematonta.

Ziggy Stardust -kiertueen viimeisen keikan taltioi elokuvalliseksi konserttitaltioinniksi D.A. Pennebaker, joten kiertueen ikoninen päätöskonsertti on hyvin jälkipolvien muistissa. Viimeisenä ohjelmanumerona kuultava majesteetillinen Rock 'n' Roll Suicide, joka kuulostaa enemmän avantgardiselta showlaululta kuin varsinaiselta rock-biisiltä, laskee esiripun klassiselle keikalle. Bowien teatraalinen lavaesiintyminen nousee kappaleen live-esityksen aikana toiseen potenssiin, jo hänen synkemmän sävyiset vaatteensa luovat tunnelman jonkin vaiheen päätöksestä.

Bowien riipivässä laulusuorituksessa on sanoinkuvailematonta voimaa ja silmissä kylmiä väreitä tuottavaa paloa. Laulun teksti, joka käsittelee rocktähteyttä ja sen pimeää puolta, nousee elävän yleisön edessä esitettynä aivan erilaiseksi kokemukseksi. Kohdassa, jossa muusikko Bowie tukahduttavan alter egonsa takaa kurkottaa kohti yleisöä ja huudahtaa: ”You’re wonderful, gimme your hands!”, hän parodioi popin perinteitä tiedostaen samalla tulevansa itse osaksi rockin kaanonia. Konsertin päätöksessä, kuten Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjen epilogeissa, on vaaran ja ulkopuolisuuden tuntua, josta omaleimaisessa rockissa kaiketi perimmältään on kysymys. Tai ainakin oli kysymys.

1970-luvun alussa David Bowie määritteli uudelleen käsityksemme rocktähteydestä. Ei olekaan ihme, että Ziggy Stardust vaikutti välittömästi rockin ja ylipäänsä koko populaarikulttuurin kehitykseen. Glamrockista tuli hetkeksi osa valtavirtaa, kunnes se Yhdysvalloissa New York Dollsin myötä fuusioitui kohti punkrockia. Hardrockin parissa operoivista bändeistä voimakkaasti glam-vaikutteisia olivat mm. Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen shokkirokkari Alice Cooper.

Glamrockin syntymailla Englannissa kulttuurillinen perintö jäi selvimmin elämään 1980-alun uusromanttisessa liikkeessä, jonka kautta androgynia ja meikkaaminen tulivat jälleen muotiin. 1990-luvulla uudet kitararock-yhtyeet kuten Suede, Placebo ja jopa kokeilunhaluinen pop-bändi Blur osoittivat tribuuttinsa Bowien kimallekauden dekadenssille.

Suomessa The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars nousi parhaimmillaan peräti albumilistan sijalle 7, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä. Suomalaisista muusikoista Bowien kimallerock kolahti aikalaisista rajuimmin Hectoriin, joka varsin avoimesti tunnusti ihailunsa Bowien taidetta kohtaan. Hector kasvatti 1970-luvun alussa varsin Ziggy-henkisen takatukan ja levytti muutamia glitter-aikakauden Bowie-lauluja (Life on Mars?/Sudenkorento, The Prettiest Star).

"Making love with his ego Ziggy sucked up into his mind
Like a leper messiah
When the kids had killed the man I had to break up the band"

David Bowien Diamond Dogs oli sijalla 28.
Low sijalla 34.

Bubblin' Under:
David Bowien studioalbumit merkittävyysjärjestyksessään.

Mestariteokset
1. The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars (1972)
2. Diamond Dogs (1974)
3. Low (1977)
4. Aladdin Sane (1973)
5. Station to Station (1976)

Ei näitäkään ilman voi olla...
6. Scary Monsters (and Super Creeps) (1980)
7. "Heroes" (1977)
8. Heathen (2002)
9. Blackstar (2016)
10. (1.) Outside (1995)
11. Earthling (1997)
12. Hunky Dory (1971)

Näillä on hetkensä...
13. Young Americans (1975)
14. Black Tie White Noise (1993)
15. Lodger (1979)
16. Let's Dance (1983)

Paremman puutteessa...
17. Reality (2003)
18. Space Oddity/David Bowie/Man of Words/Man of Music (1969)
19. The Man Who Sold the World (1971)
20. Buddha of Suburbia (1993)
21. The Next Day (2013)

Ilmankin pärjää... 
22. Pin Ups (1973)
23. Hours (1999)
24. Never Let Me Down (1987)
25. Tin Machine (1989)
26. Tin Machine II (1991)
27. David Bowie (1967) 

Välttäkää...
28. Tonight (1984)

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

6. Joy Division: Closer

(Factory, Englanti 1980. Tuottaja: Martin Hannett)

"This is the way, step inside"

Siinä missä Joy Divisionin debyttialbumi Unknown Pleasures (1979) on alakulostaan huolimatta vimmainen ja vihainen postpunk-levy jättää yhtyeen joutsenlaulu Closer (1980) mielenmaiseman voipuneeksi ja murheelliseksi. Nuoren manchesteriläiskvartetin vimmaisuus oli vain vuoden sisällä vaihtunut lohduttomuuteen. "The sorrows we suffered and never were free", laulaa Ian Curtis (1956-80) albumin päättävällä Decadesilla, joka kuvastaa hyvin sitä miltei uniikkia depressiivistä kauneutta, johon Joy Division ylsi.

Kompleksisen Curtisin ajoi epätoivoon epilepsia ja hallitsematon tunne-elämä. Nuorena solmittu avioliitto oli romuttunut miehen rakastuttua toiseen naiseen, eikä läpimurron kynnyksellä ollut muusikko osannut suhtautua uuteen rooliinsa perheenisänä. Syyllisyys uskottomuudesta painoi nuoren miehen hartioita, eikä 1970-luvun lopun epilepsiahoito runsaine sivuvaikutuksineen tuonut helpotusta kipuilevaan tilanteeseen, pikemmin päinvastoin.

Pari kuukautta Curtisin itsemurhan jälkeen ilmestyneellä Closerilla jäätävät syntetisaattorit olivat vallanneet merkittävän tilan Martin Hannettin sovittamasta soundista. Bernard Albrechtin (alias Sumnerin) koruttomat kitarat, Peter Hookin murea basso ja Stephen Morrisin monipuolistunut lyömäsoitinarsenaali elivät muutoksen mukana kohti hyytävämpää ilmaisua. Hannettin johdolla Joy Division eteni kauemmaksi punk-juuristaan löytäen sielullista yhteyttä David Bowien Low ja "Heroes" -levyjen (1977) ambient-vetoiseen avantgardistis-kokeelliseen instrumentaalimusiikkiin.

Closerin kohdalla onkin kontroversaalia puhua rockista, tai punkista, sillä synkän kaunis albumi pakenee perinteisimpiä genrerajoja. Colonyn rytmit ovat outoja ja sotilaallisia, Atrocity Exhibitionin kitarat hysteerisiä ja kieroja ja Means to an End toimii eräänlaisena kuolodiscon prototyyppinä. Syntetisaattorit ovat vahvasti esillä kolkon viettelevässä, miltei tanssittavassa Isolationissa ja minimalistisen tehokkaassa Heart and Soulissa.

Tuottaja Hannettin luoma haudanvakava ambienssi on tällä levyllä kuin yksi lisäinstrumentti. Erilaiset äänitehosteet ja tallennus- ja miksausvaiheessa lisätyt toismaailmaiset viiveet ovat isossa roolissa. Closer on kuin hautakammio, johon kuulija houkutellaan. On vaikea uskoa, että Peter Saville oli valinnut kansikuvan jo ennen musiikkiin tutustumista.

Viimeiset kolme raitaa, Twenty Four Hours, The Eternal ja Decades, sukeltavat kaikkein vahvimmin Ian Curtisin henkilökohtaisten demonien äärelle synkkien ja loputtoman epätoivoisten tekstien kautta. Raskasmielisyyden keskeltäkin Joy Division onnistui vangitsemaan kappaleihinsa toiseuden kauneutta ja vierauden lumoa. Epilogi Decades, joka lie itselleni kaikkein tärkein Joy Divisionin lauluista, on pysäyttävimpiä luomuksia, mitä ns. populaarimusiikki tuntee.

Joy Divisionin Unknown Pleasures oli sijalla 31.

maanantai 2. toukokuuta 2016

7. CMX: Aura

(Herodes/EMI, Suomi 1994. Tuottajat: Gabi Hakanen & A.W. Yrjänä)

CMX:n kolme ensimmäistä levyä: Kolmikärki (1990), Veljeskunta (1991) ja Aurinko (1992) loivat vajaassa muutamassa vuodessa triptyykin, jossa 1980-lukulainen hardcorepunk ja velmu aggressiivinen avantgarde vaihtuivat hiljalleen kohti selkeämpää linjakkuutta. Auringolla amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodatettiin komeasti Kalevala-vaikutteisen shamanismirockin läpi. Torniolaisyhtyeen magnum opuksella, Auralla (1994), keitokseen lisättiin vielä ronskimmin äkkiväärää progressiivisuutta, vilpitöntä, mutta toki soitannollisesti kimuranttia ihmissuhdepoppia sekä raskaita riffivyörytyksiä. Tuloksena syntyi allekirjoittaneelle kaikkein eniten merkityksiä (ja henkilökohtaisia muistoja) antanut pitkäsoitto suomenkielisen rockin historiassa. Samalla se on levy, jonka jokaisen tekstikohdan olen painanut muistini syövereihin. Aura sing-a-long, anytime!

Aura on musiikillisesti skitsofreeninen kokonaisuus, jossa käytännössä mikään ei valmista kuulijaa seuraavan kappaleen tyylilajivaihdosta kohtaan. Tango (Nainen tanssii tangoa), raskas rock (Työt ja päivät), kansanlauluvaikutteet (Turkoosi) ja proge (Pilvien kuningas) antavat vain eräitä askelmerkkejä Auran sisäistämiseen. Iskelmäsovittaja Veikko Huuskosen uskaliaat jouset luovat Ruosteen (josta tuli klassinen oppikirjaesimerkki CMX-balladista) ja Nainen tanssii tangoa -kappaleiden selkärangan. Jälkimmäisessä Huuskosen uljaan tangomelodian puhkoo Janne Halmkronan ja Timo Rasion hc-kitaroiden sarjatuli. Samuli Knuutia lainatakseni: "vaikutelma on kuin Heikki Hietamieheltä katkaistaisiin kaula kesken Lauantaitanssien". Kappaleen voi nähdä turhautuneen ivallisena tutkielmana perinteisemmän suomalaisen pop-musiikin kuvastosta.

CMX:n vihainen puoli kuuluu Auralla Sametinpehmeän julmassa riffimyrskyssä ja Raskaan huutosäkeistössä. Legendaarisessa Terveet kädet -yhtyeessäkin vaikuttaneen A.W. Yrjänän hc-menneisyyttä ei säästellä. Työt ja päivät -kappaleen meteli on jäätävämpää laatua, mutta perusteltua. Rujouteen syntyy kontrasteja kalevalaisin äänenpainoin etenevissä Turkoosissa ja Mikään ei vie sitä pois -kappaleessa. Kuulas Talvipäivänseisaus ja lempeä Aura ovat akustista CMX:ää parhaimmillaan. Ensinmainitun pohjaton pohjoisen lohduttomuus saa tärkeän vastinparin levyn nimikkoraidan toiveikkuudesta.

Levyltä poimitut singlet, Ruoste ja Kultanaamio, olivat albumin kiistatta radioystävällisintä materiaalia. Murealla bassolla alkava ja lähes Euroviisumittoihin itsensä paisuttava dynaaminen ja energinen Kultanaamio olisi oikeudenmukaisessa maailmassa ollut ilmestyessään megahitti. CMX:n popimman puolen mestariteosta kuunnellessa on lopulta yhdentekevää, että kyseessä saattaa olla "vain" pintaliitoisen ja ylimakean romantisoinnin satiirista. Täydellisen ajattoman Elokuun kruunun pehmeässä lyyrisyydessä paljastuu yksi Auran ominaispiirteistä, nuoreen ihmiseen vetoava patetia. Kappaleen raskasmelodisen poljennon keskellä annetaan viittaus neitsyyden menettämiseen öisellä rannalla. Aura tuntuu kertovan melodramaattisista teoista ja pakahduttavista tunteita sortumatta liian ilmeisiin sanankäänteisiin.

Yrjänän intellektuellit sanoitukset olivat vahvistuneet jo Auringolla, mutta Auran myötä Yrjänän teksteissä synkkäsävyinen mystiikka kohtasi onnistuneimmin (inho)realistisen runollisuuden. Yrjänän vanhasuomalaiseen alkusoinnutteluun taipuvainen lyriikka oli riisuttu suomenkielisen rockin konventioista, tilalla oli mytologioiden ja ihmisen persoonallisuuden kerrostumia humanistisen lämpimällä pohjavireellä.

"Ei ole sen vaikuttavampaa ääntä kuin bändin jonka aika on tullut, bändin joka on murtanut kahlitsevat genre-kalterit ja tajunnut lahjakkuutensa rajattomuuden. Tämä on se ääni." -Samuli Knuuti (Rumba-lehden aikalaisarviossa vuonna 1994)

CMX:n Dinosaurus Stereophonicus oli sijalla 21.
Rautakantele sijalla 43.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

8. New Order: Technique

(Factory, Englanti 1989. Tuottaja: New Order)

Ensikosketuksen elämän tärkeimpiin yhtyeisiin muistaa aina. Elettiin juhannusaattoa 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisenkaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video (1987).

Surusilmädiscon kantateokseen, True Faithiin tultaessa New Order oli luomisvoimansa huipulla. Single toisensa jälkeen yhtye oli tuottanut kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan (Bizarre Love Triangle, The Perfect Kiss). Joy Divisionin perintö kuului taustalla poispyyhkiintymättömänä alakulona, vaikka samalla yhtyeen euforinen syntikoiden ja rock-soittimien fuusio olikin liki täydellistä pop-musiikkia.

Technique-albumia (1989) työstäessään New Order vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan. Välimerellisen saaren he ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa, jossa muotihuume ekstaasi toimi luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasivat yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät kitaravetoiset pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä teinipojalta kuin aina ennenkin.

Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi albumin ensisinglellä, Fine Timella (1988), joka kaikessa tanssittavuudessaan on puhdasta Madchesterin ilotulitusta. Samalla linjalla jatkanut Round and Round esitteli uudistuneen New Orderin sähköisimmillään. Briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco löytää kvartetin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkistelevyydessään ehkä yhtyeen kaunein yksittäinen kappale. Musiikillisen mielenmaisemani keskeisiä kivijalkoja.

New Orderin 1980- ja 90-luvun taitteen singlet johdattivat yhtyeen luovuuden lakipisteeseen, joka pitkäsoittomitassa mestarillinen Technique minulle edustaa. Sen jälkeenkin New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin (Republic (1993) on esimerkiksi suotta parjattu), mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

New Orderin Low-Life oli sijalla 62.