keskiviikko 25. toukokuuta 2016

6. Joy Division: Closer

(Factory, Englanti 1980. Tuottaja: Martin Hannett)

"This is the way, step inside"

Siinä missä Joy Divisionin debyttialbumi Unknown Pleasures (1979) on alakulostaan huolimatta vimmainen ja vihainen postpunk-levy jättää yhtyeen joutsenlaulu Closer (1980) mielenmaiseman voipuneeksi ja murheelliseksi. Nuoren manchesteriläiskvartetin vimmaisuus oli vain vuoden sisällä vaihtunut lohduttomuuteen. "The sorrows we suffered and never were free", laulaa Ian Curtis (1956-80) albumin päättävällä Decadesilla, joka kuvastaa hyvin sitä miltei uniikkia depressiivistä kauneutta, johon Joy Division ylsi.

Kompleksisen Curtisin ajoi epätoivoon epilepsia ja hallitsematon tunne-elämä. Nuorena solmittu avioliitto oli romuttunut miehen rakastuttua toiseen naiseen, eikä läpimurron kynnyksellä ollut muusikko osannut suhtautua uuteen rooliinsa perheenisänä. Syyllisyys uskottomuudesta painoi nuoren miehen hartioita, eikä 1970-luvun lopun epilepsiahoito runsaine sivuvaikutuksineen tuonut helpotusta kipuilevaan tilanteeseen, pikemmin päinvastoin.

Pari kuukautta Curtisin itsemurhan jälkeen ilmestyneellä Closerilla jäätävät syntetisaattorit olivat vallanneet merkittävän tilan Martin Hannettin sovittamasta soundista. Bernard Albrechtin (alias Sumnerin) koruttomat kitarat, Peter Hookin murea basso ja Stephen Morrisin monipuolistunut lyömäsoitinarsenaali elivät muutoksen mukana kohti hyytävämpää ilmaisua. Hannettin johdolla Joy Division eteni kauemmaksi punk-juuristaan löytäen sielullista yhteyttä David Bowien Low ja "Heroes" -levyjen (1977) ambient-vetoiseen avantgardistis-kokeelliseen instrumentaalimusiikkiin.

Closerin kohdalla onkin kontroversaalia puhua rockista, tai punkista, sillä synkän kaunis albumi pakenee perinteisimpiä genrerajoja. Colonyn rytmit ovat outoja ja sotilaallisia, Atrocity Exhibitionin kitarat hysteerisiä ja kieroja ja Means to an End toimii eräänlaisena kuolodiscon prototyyppinä. Syntetisaattorit ovat vahvasti esillä kolkon viettelevässä, miltei tanssittavassa Isolationissa ja minimalistisen tehokkaassa Heart and Soulissa.

Tuottaja Hannettin luoma haudanvakava ambienssi on tällä levyllä kuin yksi lisäinstrumentti. Erilaiset äänitehosteet ja tallennus- ja miksausvaiheessa lisätyt toismaailmaiset viiveet ovat isossa roolissa. Closer on kuin hautakammio, johon kuulija houkutellaan. On vaikea uskoa, että Peter Saville oli valinnut kansikuvan jo ennen musiikkiin tutustumista.

Viimeiset kolme raitaa, Twenty Four Hours, The Eternal ja Decades, sukeltavat kaikkein vahvimmin Ian Curtisin henkilökohtaisten demonien äärelle synkkien ja loputtoman epätoivoisten tekstien kautta. Raskasmielisyyden keskeltäkin Joy Division onnistui vangitsemaan kappaleihinsa toiseuden kauneutta ja vierauden lumoa. Epilogi Decades, joka lie itselleni kaikkein tärkein Joy Divisionin lauluista, on pysäyttävimpiä luomuksia, mitä ns. populaarimusiikki tuntee.

Joy Divisionin Unknown Pleasures oli sijalla 31.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti