Is there anybody out there?
Pink Floyd ylsi 1970-luvulla toinen toistaan suurempiin saavutuksiin. Voisi ajatella, että hypnoottisen The Dark Side of the Moonin (1973), monisäikeisen Wish You Were Heren (1975) ja aggressiivisen Animalsin (1977) jälkeen olisi luovuuden pajatso jo tyhjentynyt, mutta mitäpä vielä, yhtyeen yhdennestätoista pitkäsoitosta tuli brittiläisten introverttien todellinen magnus opus. Albumi, jonka ylittäminen kävi välittömästi mahdottomaksi, ja joka lopulta suisti yhtyeen hajoamisen partaalle.
On osin yllättävää kuinka mestarilliselta The Wall (1979) yhä kuulostaa: se on alati tukehtumaisillaan pateettiseen teatraalisuuteensa, mutta onnistuu silti olemaan yllätyksellinen, koskettava ja riipivä kuvaus ulkopuolisuudesta. Albumin kantavana teemana on Pink-nimisen päähenkilön traumaattinen elämä aina lapsuudesta saakka. Toisessa maailmansodassa menehtynyt isä, tukahduttava äidinrakkaus, epäinhimillistävä koulujärjestelmä, kaikki nämä antoivat aiheen rakentaa ympärilleen muusta maailmasta eristävän muurin. Lisää rakennusaineita saatiin rocktähteyteen liittyvistä elämäntavoista, huumeista, uskottomuudesta ja lopuksi karille ajautuneesta avioliitosta, jolloin lopullinen eristäytyminen todellisuudesta mahdollistuu. Tässä viimeisessä vaiheessa The Wall palaa The Dark Side of the Moonin opetukseen, jonka mukaan hulluus on ainoa pakotie. Päähenkilö Pink alkaakin muistuttaa yhä enemmän Syd Barrettia.
Pink Floydin keskeisimpiä musiikillisia raaka-aineita: 1960-lukulaista psykedeliaa tai myöhemmän kauden progressiivisuutta ei The Wallilla kuulla oikeastaan kuin lähdeviitteinä. Voidaankin sanoa, että The Wall oli yhtä radikaali tyyliero Pink Floydin klassiseen, unenomaisen melankoliseen progesoundiin kuin edeltäjänsä Animalsin purkauksenomainen viha. Musiikillisesti The Wall kokoaa voimansa lukuisista eri lähteistä: niin maskuliinirockin ivasta (In the Flesh, Young Lust), tyylitellyistä pianoballadeista (Nobody Home), pala palalta kohti aggressiivisuutta purkautuvasta elementtirockista (Another Brick in the Wall -trilogia, Empty Spaces), jylhän alakuloisista kitaraballadeista (Goodbye Blue Sky) aina Gilbert & Sullivan -henkiseen teatraalisuuteen (The Trial).
The Wallia on usein kuvattu despoottisen Roger Watersin soololevyksi. Totta onkin, että Waters oli konseptialbumin toimeenpanija, todellinen visionääri ja sielu, mutta ilman kitaristi Davild Gilmouria ja tuottaja Bob Ezriniä ei rönsyilevä kokonaisuus pysyisi niin täydellisesti kasassa. Vaikka Gilmourin ja Watersin välit alkoivat olla jo peruuttamattomasti tulehtuneet The Wallin levytyksen aikaan, saivat miehet vielä luomisvoimansa yhdistettyä aikaan Comfortably Numbin, Run Like Hellin ja Another Brick in the Wall Part 2:n kaltaisia timantteja. Jälkimmäisen mielipuolisen tarttuvasta discokompista ja lapsikuorokertosäkeestä vastasi tuottaja Ezrin. Lopputulos on itsenäisenä taideteoksena vaikuttava, uhmakaskin hyökkäys luutuneita järjestelmiä vastaan. Levyn kontekstissa se on kuitenkin myös viimeinen huuto, joka tuo näkyville ahdistusten ja traumojen paksuimmat juuret. Gilmourin kauniin soinnukas laulu vuorottelee kiehtovasti Watersin kiihkeän teatraalisen nasaalin kanssa niin The Thin Icellä, Motherilla, aavemaisella Goodbye Blue Skylla kuin inhorealistisella Hey Youllakin, jotka kaikki kuuluvat albumin parhaimmistoon. Albumin sovituksellisena voimahahmona häärinyt tuottaja Ezrin ymmärsi koota The Wallin tarinalle keskeiset henkilöt yhteen dramaattisessa rock-oopperassa The Trial.
The Wallin nerokkaasti rakennettu, syvämietteinen ja sulavasti etenevä dramaturgia rakentuu tiiviiksi albumikokonaisuudeksi, jonka pilkkominen yksittäisiin biiseihin tuntuu suorastaan rikokselta. Soinnillista linjakkuutta ja kerronnan tehokkuutta korostavat albumin huolella työstetyt ääniefektit. Pommikoneiden, helikoptereiden, itkevien vauvojen, koulunpihan äänten, puhelimen soitto- ja valintaäänien sekä hädin tuskin kuultavista keskustelunpätkien taltioimisesta huolehti Nick Griffiths.
Ajan mittaan The Wall ohitti myynnissä kaikki muut Pink Floydin levyt Dark Side of the Moonia lukuun ottamatta. Epäilemättä myyntiin vaikutti Another Brick in the Wall (Part 2) -singlen megalomaaninen menestys. Aikalaisarvioissa Rolling Stonen Kurt Loder totesi The Wallin olevan "Watersin hätkähdyttävä synteesi miehen teemallisista päähänpinttymistä. Se herää henkiin sanoitusten armottomassa raivossa, joka on selvästi aitoa ja tuskallisessa pikkutarkkuudessaan suorastaan kammottavaa." Albumin kirjallinen kunnianhimoisuus, symbolismi ja rakenne saivat laajan hyväksynnän ja arvostuksen, mutta Watersin omahyväisyys, itsekeskeisyys ja itsesääli saivat osan kriitikoista varautuneeksi. Ehkä keskeisimmän havainnon kirjasi kuitenkin punk-sukupolven kriitikko Chris Brazier, joka myönsi, että "albumi on niin ehdottoman kunnioitusta herättävä, että on mahdotonta sivuuttaa olankohautuksella."
Pink Floydin klassisen kokoonpanon (Waters, Gilmour, Nick Mason ja Richard Wright) luovalle demokratialle The Wall oli päätepiste. The Final Cutilla (1983) pirstaloituneesta yhtyeestä ei ollut enää jäljellä kuin katkeroitunut loppusoitto. Roger Watersille The Wall jäi luovuuden kannalta taakaksi, josta vapautumisen tuntui mahdollistavan vain kohtaloa vahvempi, aika. The Wall Live -maailmankiertueella (2010-13) Watersin taustalle rakentui muuri, joka tuntui viimeinkin kumartavan hänelle. Hän oli viimeinkin astunut muurinsa yli, murentanut sen ihmisten eteen ja osoittanut visionsa vahvuuden. Muurin juurella, tiilimurskan seassa ajatukset olivat viimeinkin kontrollista vapaat.
Pink Floydin The Dark Side of the Moon oli sijalla 35.
Animals oli sijalla 48.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti