"Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se on sitten vanhana?" toteaa Timppa Mikko Niskasen legendaarisessa nuorisoelokuvassa Käpy selän alla (1966). Tuohon ajatukseen oli helppo yhtyä, kun oli Ristoa lainatakseni 22 ja down. Keskivaikean masennuksen oireiden täyttyessä yksi kerrallaan ruokin depressiotani suomalaisella musiikilla, joka ei paljon lohtua tuonut. Hectorin Kadonneet lapset, Loirin Eino Leino -synkistelyt, Kasevan Tyhjää, Juicen Kuumaa tuhkaa, Leevi and the Leavingsin Pimeä tie, mukavaa matkaa... Jatkanko? Yhteenkään näistä en suhtautunut ironisesti vaan imin kappaleiden alakuloisen patetian itseeni kuin sieni.
Uskonnollisista piireistä trubaduurimaiseksi kulttinimeksi nousseen Joose Keskitalon toinen albumi Kaupungit puristuvat puristimissa (2006) ilmestyi synkkien tulevaisuusnäkymieni keskelle. Ei sekään liiemmin lohtua tuonut, mutta sainpahan marinoida raskasmielisyyttäni Keskitalon tarjoamassa vertaisryhmässä. Musiikillisesti Keskitalo tarjosi folkiin kallellaan olevan, lo-fi-sointisen, romuluisen ja karhean matkan herkkyyden tuolle puolle.
Kaupungin puristuvat puristimissa vaatii täydellisen keskittymisen, sillä antautuessaan jokainen levyn kappaleista imeytyy kuulijaansa kiinni. Artistin rujot tarinat elämän kolhimista (anti)sankareista eivät olleet satiirisia muotokuvia tai etäännytetyn humoristisia tulkintoja sivukujilta, vaan pikemmin inhorealistisen aitoja. Kappaleiden haavoittuneisuutta tuntui korostavan entisestään Keskitalon varovainen, etäinen laulutyyli. Sen koommin musiikillisesti kuin lyyrisestikään Keskitalo ei (toistaiseksi) ole tätä saavutustaan ylittänyt.
"Kun kaupungit puristuvat puristimissa
ja asfalttisyöpä leviää
ois' hyvä aina muistaa vaikka hulluus minut suistaa
pian niin - minä rakastan sua
Lätäköt kuplivat kuplat tanssivat
tanssivat tanhujaan
jäätävät ikkunat jäävät kiinni
ne jäädyttävät sieluja"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti