Narisevaääninen Billy Corgan muuttui 1990-luvun edetessä pitkähiuksisesta grungenuorukaisesta kaljupäiseksi despootiksi. Samalla The Smashing Pumpkinsista tuli megalomaniaan taipuvainen, mutta viehättävän monipuolinen vaihtoehtorock-yhtye, joka ei pelännyt yhdistellä herkkyyttä ja angstia, kitarapop- ja heavy metal -vaikutteita. Hyvänä esimerkkinä yhtyeen kaupallisesti menestynein albumi, Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995), jonka kappaleissa Black Sabbath ja The Cure -vaikutteet soivat sulassa sovussa.
Tupla-albumin ylisepursuavissa mittasuhteissa yhtyeellä ei ollut minkäänlaisia tyylirajoja. Monipuolinen kappalemateriaali sinkoili herkistä, unenomaisista pianoballadeista rujoon metallinkäryiseen meteliin. Corgan itse kuvaili levyä sukupolvi X:n vastineeksi Pink Floydin The Wallille (1979).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti