keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Epilogi

Aution saaren levyt on nyt kunniakkaasti käsitelty. Sadan merkittävimmän levyn (+ rannalle jääneiden) esittelyyn meni lopulta vähän vajaat kaksi vuotta (Pearl Jamin Vitalogyn (1994) esittelin 31.3.2015 ja The Curen Disintegrationin (1989) 25.1.2017).

Autiolle saarelle matkasi kaikkiaan 66 eri yhtyeen/artistin levyjä. 

Artistien kotimaan suhteen voittajaksi selvisi Englanti peräti 46:llä eri levyllä (mikä on 46% kokonaissaldosta ja HUOM! Luku olisi vielä suurempi, jos lukisin Iso-Britannian yksiköksi). Seuraavilla sijoilla häärivät kunniakkaasti Suomi (29 levyä, 29%) ja Yhdysvallat (13 levyä, 13%).

1. Englanti x 46
2. Suomi x 29
3. Yhdysvallat x 13

Skotlanti x 3
Irlanti x 3
Australia x 2
Islanti x 2
Saksa
Tanska

Kolmen levyn voimin mukaan pääsivät:
The Cure (Faith, Kiss Me Kiss Me Kiss Me, Disintegration
Pink Floyd (Animals, The Dark Side of the Moon, The Wall)
The Smiths (Meat is Murder, The Smiths, The Queen is Dead)
David Bowie (Low, Diamond Dogs, The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars)
CMX (Rautakantele, Dinosaurus Stereophonicus, Aura)
The National (Trouble Will Find Me, Alligator, Boxer)
Suede (Coming Up, Suede, Dog Man Star)
Hector (Kadonneet lapset, Varjot ja lakanat, Herra Mirandos)
Morrissey (Your Arsenal, Viva Hate, Vauxhall & I)
U2 (War, Achtung Baby, The Unforgettable Fire)
sekä Nirvana (Nevermind, Unplugged in New York, In Utero) ja Depeche Mode (Violator, Songs of Faith and Devotion, Ultra), mikäli rannalle ruikuttamaan jääneet lasketaan mukaan.

Vuosikymmenistä voittajaksi nousi (vähemmän yllättävästi) 1980-luku (31 levyä, 31% kokonaissaldosta), mutta perässä hääri (ehkä yllättävänkin tiukasti) 1990-luku (29 levyä, 29%). 2000-luvulta listalle löytyi 22 levyä (22%).

1. 1980-luku x 31
2. 1990-luku x 29

3. 2000-luku x 22
1970-luku x 14
1960-luku x 3
2010-luku

Vanhin autiolle saarelle sijoitettu albumi oli vuodelta 1968 (Simon & Garfunkelin Bookends), kun taas toistaiseksi tuorein levy oli muutaman vuoden takaa (The Nationalin Trouble Will Find Me). Ilmestymisvuosien suhteen kärkisijalle nousi yllättäen 1994 (7 levyä, 7% kokonaissaldosta) perässään vuodet 1981, 1985, 1991,1993 ja populaarimusiikin ”viimeinen loistelias albumivuosi” 2006.

1. 1994 x 7
2. 1981 x 5
1985 x 5
1991 x 5
1993 x 5
2006 x 5
3. 1984 x 4
1988 x 4
1990 x 4
2005 x 4

1977 x 3
1978 x 3
1979 x 3
1986 x 3
1989 x 3
2003 x 3
2007 x 3
1969 x 2
1973 x 2
1982 x 2
1983 x 2
1987 x 2
1992 x 2
1995 x 2
1996 x 2
2001 x 2
2002 x 2
1968
1970
1972
1974
1980
1998
1999
2000
2008
2009
2013

Levy-yhtiöiden suhteen tilanne oli erittäin tasainen. Viiden levyn voimin mukaan pääsivät Factory ja Island, perässään neljän levyn voimin Virgin. Kotimaisista yhtiöistä korkeimmalle sijoittui CMX:n myötä Herodes, joka tosin operoi kultakautenaan monikansallisen EMIn suojissa.

1. Factory x 5
Island x 5
2. Virgin x 4
3. Herodes/EMI x 3
Mute Records x 3
Nude x 3
Parlophone x 3
RCA x 3
Rough Trade x 3

4AD x 2
Atlantic x 2
Beggars Banquet x 2
Catskills Records
Creation/SBK x 2
Dedicated Records x 2
DGC x 2
Euros x 2
Fiction x 2
Harvest x 2
HMV x 2
Johanna Kustannus x 2
Korova x 2
Universal x 2
Warner x 2
A&M
Avantgarde Music
BMG
Columbia
Creation
Epic
Fatcat/Bad Taste
Fiction/Polydor
Flamingo
Fonal
Futurecords
Geffen/EMI
Go! Discs
Harvest/EMI
Helmi-levyt
Kitchenware Records
Kitchenware/Fader Label
Kling Klang/EMI Electrola/Capitol
Kräk!
Levytuottajat
Love Records
M.Dulor
Matador
Megamania
Merciful Release/WEA
Mushroom/Arista
Neutron Records
Nothing/Interscope
Poko Rekords
PSO
Ranka Recordings
Seal On Velvet
Silvertone
Solina Records
Some Bizarre/Sire
Sonic Records
Sony/Epic
V2 Records
Virgin/A&M

Tuottajista eniten krediittiä sai osakseen Sueden ja Pulpin myötä brittiläinen Ed Buller, mutta lähelle pääsi kakkossijalle tullut Steve Lillywhite (Morrissey, Simple Minds, U2). Suomalaisista tuottajista korkeimmalle ennätti, ehkä yllättäen, Jyrki Tuovinen & Liekki sekä Kauko Röyhkä & Nartun luovan huippukauden luottotuottaja Mats Huldén.

Mies ja miksauspöytä, Ed Buller 
(mm. Suede, Pulp, White Lies, Slowdive)

1. Ed Buller x 4
2. Steve Lillywhite x 3

3. Cranes x 2
Daniel Lanois & Brian Eno x 2
David M. Allen & The Cure x 2
Depeche Mode & Flood x 2
Jimmy Page x 2
Jyrki Tuovinen & Liekki x 2
Martin Hannett x 2
Mats Huldén x 2
New Order x 2
Pink Floyd x 2

A.W. Yrjänä
Aaron Dessner, Bryce Dessner
Ahti Impola & Häiriö Piirinen
Alan Moulder, Billy Corgan & Flood
Arwi Lind
Bob Ezrin, David Gilmour, James Guthrie & Roger Waters
Brendan O'Brien, Pearl Jam
Butch Vig
Chris Hufford
Chris Thomas & Bill Price
Dave Ball, Daniel Miller & Mike Thorne
Dave Fridman & Jonathan Donahue
David Bowie
David Bowie & Tony Visconti
David M. Allen
Echo & the Bunnymen, Gil Norton & Henri Loustau
Gabi Hakanen & A.W. Yrjänä
Gabi Hakanen & Illusion Rake
Gareth Jones & Peter Katis
Greg Ladanyi, Waddy Wachtel & The Church
Hector
Hugh Jones & The Bunnymen
Ismo Alanko
Jaakko Murros
Jacknife Lee
Jarkko Martikainen
Jim Abbiss
Jimi Sumén & Musta Paraati
Joe Boyd
John Leckie
John Porter & The Smiths
John Williams
Jori Sjöroos
Jukka Hakoköngäs & Hector
Jukka Sillanpää & This Empty Flow
Ken Scott & David Bowie
Magenta Skycode
Mark Kozelek
Marko Nyberg
Martin Rushent & The Human League
Matti & Pirjo Bergström
Mick Ronson
Mikko Syrjä
Morrissey & Johnny Marr
Neljä Ruusua
Nick Cave & The Bad Seeds & Tony Cohen
Nigel Gray & The Police
Paul Oakenfold & Steve Osborne
Pekka Aarnio
Pet Shop Boys & Harold Faltermeyer
Peter Katis & Paul Mahajan
Peter Katis & The National
Peter Walsh
Ralf Hütter, Florian Schneider
Rich Costey
Rick Rubin
Risto Ylihärsilä & Sami Sänpäkkilä
Scott Litt, Alex Coletti & Nirvana
Sigur Rós & Ken Thomas
Simon & Garfunkel, Roy Halee
Slowdive
Stephen Street
T.T. Oksala
The Cure & Mike Hedges
The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nicolson & Jimmy Miller
The Smiths
Trent Reznor & Alan Moulder
Trevor Horn & Steve Brown
Varjo

Loppuun vielä muistutukseksi, että Aution saaren levyt toimi(i) myös Spotifyssä. Soittolista, jolla on kolme valittua biisiä jokaiselta levyltä on kuunneltavissa täältä.

Kiitos kaikille tänne asti lukeneille ja ennen kaikkea blogia seuranneille.

“Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?” -Nick Hornby (High Fidelity)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Autiosaari pähkinänkuoressa, osa 2: Maat

Englanti TOP 10:

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

1. The Cure: Disintegration

(Fiction, Englanti 1989. Tuottajat: David M. Allen & Robert Smith)

"Songs about happiness murmured in dreams..."

Elämässä tulee vastaan äänilevyjä, jotka ovat lopulta niin käänteentekeviä, että syntyy uusi aikakäsitys. Minun tapauksessani on aika ennen ja jälkeen Disintegrationin. Olin kyllä kuullut Galore-singlekokoelmalta (1997) poimitut singlet jo aiemmin ja muistanut lapsuuden miltei traumaattisen kokemuksen, kun näin ensimmäistä kertaa Tim Popen mestarillisen Lullaby-musiikkivideon (1989). Silti Disintegrationin ylitsevuotavan melankolisen kauneuden äärellä tuntui kuin olisi löytänyt musiikkia, joka osui suoraan sydämeen. Oli heinäkuinen iltapäivä ja olin juuri palannut rippileiriltä. Kotona odotti postipaketti, josta kuoriutui hämyisen tunnelmallinen kansi, jota koristivat kukkamaiset varjomuodostelmat ja jo kotijumalaksi kohonneen Robert Smithin vahvalla meikillä korostetut kasvot. Kansilehdissä oli houkuttava maininta: This music has been mixed to be played loud so turn it up. Oli paras totella.

Disintegrationin (1989) ilmestyessä The Cure oli operoinut levyttävänä rock-yhtyeenä jo vuosikymmenen ja onnistunut kasvattamaan suosiotaan kaikilla mantereilla levy levyltä. 30-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Robert Smith koki kaikki ikäkriisit yhtä aikaa ja upotti sanoituksensa tulvilleen itseinhoa, pettymystä ja ikääntymisen pelkoa. Samuli Knuutia lainaten: "Disintegrationista tulikin kuin raadollinen erolevy mieheltä, joka on koko elämänsä rakastanut samaa naista" .

Albumia levyttäessä The Cure oli päihteiden maksimikäyttöön taipuvainen sekstetti, mutta pitkäsoiton ilmestyttyä joukosta oli jo pudonnut alkoholismiin vajonnut alkuperäisjäsen, rummut koskettimiin (tai "muihin instrumentteihin") vaihtanut Laurence "Lol" Tolhurst. Ehkä bändin perustajajäsenen ja Smithin lapsuuden kaverin kirottu päihdeongelma antoi myös oman potkunsa musiikin kaiken päättymistä ennakoivaan yleisilmeeseen. Silti on todettava, että nimenomaan Disintegrationilla The Cure saattoi hyvinkin olla bändinä parhaimmillaan. Robert Smithin despoottimaisuuteen taipuvainen tyyli johtaa yhtyettään ajoi muut bändin jäsenet yrittämään parastaan ja ylittämään taitonsa. Erityisesti kosketinsoittaja Roger O'Donnell nousi elementtiinsä tunnelmallisten syntikkavallien maestrona. Musiikiksi muutetun epätoivon sydämessä jyrisevät vakuuttavasti Simon Gallupin murea basso ja Boris Williamsin taidokas ja monipuolinen lyömäsoitintyöskentely, unohtamatta Porl Thompsonin usein psykedeliaan taipuvaisia kitarakuvioita, jotka antoivat musiikille eheän ja rikkaan kokonaiskuvan.

Kappaleista Plainsong räytyy romantiikan painon alla ja täyttää kielikuvat sateella, tuulella ja maailmanlopun odotuksella. Samalla se on, kuten koko albumi, valkokangasmaiset mitat täyttävää tunnelmointia. Ei olekaan ihme, että Plainsongin tuulikellointrolla alkavaa tunteiden hyökyaaltoa onkin kuultu niin Sofia Coppolan epookissa Marie Antoinette (2006) kuin Maren Aden ihmissuhdekomediassa Isäni Toni Erdmann (Toni Erdmann, 2016). Lähes väkivaltaisen purkauksenomainen nimikkokappale (Disintegration) repii avoimuudellaan ja saa kuulijan haukkomaan henkeä intensiivisyydellään. Se ja The Curen majesteetillisen jylhyyden kulminaatiopiste, monoliittinen The Same Deep Water As You hyökyvät riittämättömyyden tunnetta. Epilogimainen Untitled sisältää pop-musiikin ehkä kauneinta kitarointia. Murheellinen Homesick on kuin esimakua murhaballadimaisesta Nick Cavesta (Huom! Seitsemän vuotta ennen Murder Balladsia). Jos painostavalla surumielisyydellä olisi musiikilliset kasvot, ne olisivat The Curen surusilmäisessä kauneudessa uivat sävellykset ja Robert Smithin rakastamisen ja rakastumisen vaikeudella vuoratut sanoitukset.

Pitkien, polveilevien kappaleiden väliin mahtui kuitenkin myös pop-sensibiliteettiä, surrealismiin taipuvaisen Lullabyn ja herkän Lovesongin verran. Erityisesti Lovesong toimii hyvänä esimerkkinä Smithin taianomaisesta kyvystä luoda briljanttia kitarapoppia jopa äärimmäisen haurauden keskellä. Synkkyydestä huolimatta Disintegration ei kuitenkaan ole masentava levy, siinä missä vaikkapa Pornography (1982) keikkuu jatkuvasti psykoottisuuden partaalla. Se on enemmänkin empaattinen, ajoittain jopa hellä ja oman tunneskaalansa pyörityksessä albumin voi nähdä päättyvän jopa lohdullisesti.

Ehkä Disintegration on albumi, jonka kuuntelemista voi ensisijaisesti suositella (jälki)puberteetin kasvukivuista kärsiville, mutta samalla se on levy, joka toimii kuulijalleen sielunpeilinä. Sen tunteikkuudessa on kauneutta, joka on pysähtyneellä tavalla ikuista. Tunnustuksellinen vilpittömyys onnistuu väistämään korniuden karikon. Ei olekaan ihme, että The Cure toimi suurena innoittajana 1990-luvun alun shoegazing-liikkeelle, 2000-luvun alun post-postpunkille ja niille kaikille kaihosieluiseen indieen verhoutuneille bändeille, jotka takkutukissaan tuijottelevat joko mikkihiirikenkiin tai tähtiin.

Jos viimeistään Disintegration sementoi The Curen paikan rock-historiassa ja kulminoitui yhtyeen taiteelliseksi piikiksi, niin kaupallista kultakautta riitti vielä 1990-luvun alkuvuosille. Samaan aikaan, kun yhtyeen musiikki oli mennyt Disintegrationin myötä askeleen kohti pimeyttä, sen suosio oli suurempi kuin koskaan. Kitaravetoisen Wishin (1992) megahittinä muistetaan MTV-suosikiksikin noussut kepeä pop-laulu Friday I'm In Love, jolla Robert Smith onnistui jopa popin halvimmassa ja banaaleimmassa tekstitystempussa, viikonpäivien luettelussa. Usein syyttä parjatulla, kaleidoskooppimaisella Wild Mood Swingsillä (1996) The Cure jäi auttamatta uuden ajan, 90-lukulaisen Cool Britannia -liikkeen jalkoihin, vaikka yhtyeellä riitti vielä rohkeutta pelata koko tunneskaalallaan. Bloodflowers (2000), The Curen näillä näkymin viimeinen merkittävä albumi, oli paluuta harmaan sävyihin ilman väkinäistä hittihakuisuutta. Yhtyeen tunnusomaiseen melankoliaan fokusoituneella albumilla The Cure osoitti vielä kertaalleen, että se ei koskaan urallaan ole ollut kiinnostunut trendien perässä juoksentelusta tai suuren yleisön miellyttämisestä. Ehkä se on osaltaan vaikuttanut yhtyeen ajattomalta vaikuttavaan kulttisuosioon.

"I'll never lose this pain, never dream of you again"

The Curen Kiss Me Kiss Me Kiss Me oli sijalla 9.
Faith oli sijalla 24.

Bubblin' Under:
The Curen studioalbumit merkittävyysjärjestyksessään.

Mestariteokset
1. Disintegration (1989)
2. Kiss Me Kiss Me Kiss Me (1987)
3. Faith (1981)

Ei näitäkään ilman voi olla...
4. Wish (1992)
5. The Head on the Door (1985)
6. Pornography (1982)
7. Bloodflowers (2000)
8. Seventeen Seconds (1980)

Näillä on hetkensä...
9. The Top (1984)
10. Wild Mood Swings (1996)
11. Three Imaginary Boys (1979)

Paremman puutteessa...
12. The Cure (2004)
13. 4:13 Dream (2008)