18. Magenta Skycode: IIIII

(Solina Records, Suomi 2006. Tuottaja: Magenta Skycode)

Sanotaan se nyt väistelemättä, Jori Sjöroos on nero. Jo 1990-luvulla alta parikymppinen Sjöroos osoitti luovaa älykkyyttä vaihtamalla Thergothonin doom metalin The Cure -henkiseen This Empty Flowhun, joka loisteliaasta debyyttialbumista huolimatta hautautui nopeasti. Vuosituhannen vaihteessa Sjöroos loi musiikillisen imagonsa täysin uusiksi, kun Daft Punkin inspiroima Fu(n)-Tourist pyrki tanssilattioiden parrasvaloihin. Lyhyeksi jääneen tanssimusiikkiprojektin jälkeen Sjöroosista tuli 2000-luvun edetessä suomalaisen popin kultasormi PMMP-yhtyeen hovisäveltäjänä ja -tuottajana.

Miehen (toistaiseksi?) merkittävin saavutus on kuitenkin vielä esittelemättä: Magenta Skycode, jolla Sjöroos sekoitti tummasävytteistä ja tyylikästä, modernia postpunkia eteerisesti maalailevaan kitarapoppiin. Suomen mittakaavassa Magenta Skycode oli erittäin tervetullut ja toivottu yhdistelmä 1980-lukulaisia vaikutteita ja kansainvälisiä indietrendejä. Melodiset bassolinjat ja omintakeiset rumpurytmit loivat pohjan curemaisille kitaroille ja Sjöroosin lempeälle lauluäänelle. Täytyy myös muistaa, että IIIII:n ilmestyessä postpunk ei ollut vielä musiikillisena ilmiönä niin loppuunkoluttu kuin mitä se tänä päivänä on.

Unenomaisista tunnelmista urbaaniin ahdistukseen etenevän albumin tähtihetkiä ovat dramaturgisesti komea Hands Burn, tarttuvuutta ja monikerroksisuutta viljelevät Go Outside Again ja Luvher Oh Hater sekä lohdullinen Open Air. Levy loppuu elektronisesti trippailevan Red Eyesin ja synkeän This Empty Crown myötä majesteetillisiin tunnelmiin. Taidokkaasti rakennettu kokonaisuus jättää raukean olon. Kaunista ja pysäyttävää, itkettävää ja lohdullista.

Magenta Skycoden taival levyttävänä yhtyeenä jatkui esikoislevyn jälkeen ainoastaan albumin verran. Reliefillä (2010) synkkämietteinen postpunk vaihtui modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juurevaan maanläheisyyteen. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, oli Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä. Tämä näkyi aikanaan myös yhtyeen keikoilla, joissa kajaalin tuhrimat makuuhuoneromantikot saivat ympärilleen parrakkaat indie-entusiastit.

19. Morrissey: Vauxhall And I

(Parlophone, Englanti 1994. Tuottaja: Steve Lillywhite)

Pop-musiikin kuunteleminen voi olla henkisesti vaarallista puuhaa. Erityisen uhkaavaksi viaton harrastus muuttuu silloin, kun korviin kantautuu jotakin sellaista, johon voi samastua poikkeuksellisen voimakkaasti. Minulle on käynyt kuten niin monelle muulle kohtalontoverilleni, Stephen Patrick Morrissey (s. 1959) vei olennaisen palan sielustani ollessani murrosiän kurimuksessa ja pelasti minut kuolettavasta arjesta taivaallisella pop-musiikilla. Sillä mitäpä muutakaan The Smithsin lyhyt, mutta innovatiivisuudessaan lyömätön levytysura olisi ollut kuin taivaallista? Morrissey ja Johnny Marr pelastivat pop-musiikin tekemällä siitä uudelleen herkän lyyristä ja tarttuvan melodista, mutta myös intellektuaalista.

Vauxhall & I -levyn ilmestyessä alkukeväästä 1994 koki 35-vuotissyntymäpäiväänsä lähestyvä Morrissey levytysuransa olevan päätöksessään. Äänitysten aikana hän oli menettänyt kolme läheistä ystäväänsä lyhyen ajan sisään, Your Arsenalin (1992) tuottaneen Mick Ronsonin, managerina toimineen Nigel Thomasin sekä hovimusiikkivideo-ohjaajansa Tim Broadin. Kuolemantapausten johdattelemana albumi edeltäjiään melankolisemman, hauraan ja unenomaisen tunnelman.

Graham Greenen East Endin gangstereista kertovaan Kiveä kovempi -romaaniin (Brighton Rock, 1938) viittaava avausraita Now My Heart is Full osoittaa jo albumin suunnan. Menetetystä menneisyydestä suruvoimansa imevä kappale vetoaa tunteisiin ja muuttuu kehittyessään myös salamyhkäiseksi, henkilökohtaisen onnen kuvaukseksi (“Tell all of my friends / I don´t have too many / Just some rain-coated lovers´ puny brothers”). Menneisyys on toinen maa, mutta se ei ole välttämättä taakka.

Vuoteen 1994 mennessä Morrisseyn säveltäjätovereiden Boz Boorerin ja Alain Whyten luovuus oli hioutunut huippuunsa. Boorerin neronleimauksina syntyivät niin albumin muistettavin singlehitti The More You Ignore Me, the Closer I Get kuin musertavassa dramaattisuudessaan upea päätösraita Speedway. Whyte osoitti olevansa mies paikallaan eritoten akustisen Why Don´t You Find Out for Yourselfin kuninkaallisessa katkeruudessa ja I Am Hated for Lovingin koukukkaan syleilevässä eteerisyydessä. Helmeilevää kitarapoppia ja akustista kaihoa yhdistelevän mestariteoksen tunnelmallisempaa puolta edustaa myös eroottissävyisen haikailun leimaama Spring-Heeled Jim, jolla Mozzerimme toteaa lakonisesti ”Oh, where did all the time go?".

Sanoitusten suhteen Morrissey oli vielä 1990-luvun alkupuolella lyömätön itsensä. ”I bear more grudges than lonely high court judges” on vaaniva, jopa profeetallinen kommentti ottaen huomioon, että kaksi vuotta myöhemmin alkoi pahamaineinen The Smiths-oikeudenkäynti. Tekstit ovat tulvillaan populaarikulttuurisia viitteitä ja oman mediakuvan tutkiskelua. Erityisen vahva kannanotto kuullaan Speedwayn jyrisevässä verbaaliudessa, jossa kuullaan säkeet ”All those Lies! Written Lies! Twisted Lies!”, kun taas tyyni Hold on to Your Friends muistuttaa ystävyyden ja kestävien ihmissuhteiden tärkeydestä. Morrisseyn tapauksessa emme tiedä, onko kyse viiltävästä ironiasta?

Parhaimmillaan Morrissey on aikamme suurenmoisin poplyyrikko ja runoilija, mutta myös kaipuun ja sydäntä särkevien pop-laulujen ylivertainen tulkki, joka ei paitsi tulkitse, vaan on täydellisesti lauluissaan läsnä. Steve Lillywhiten taidokkaasti ja pieteetillä tuottama Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.

Morrisseyn Viva Hate oli sijalla 33.
Your Arsenal oli sijalla 54.