tiistai 20. lokakuuta 2015

27. This Empty Flow: Magenta Skycode

(Avantgarde Music, Suomi 1996. Tuottajat: Jukka Sillanpää & This Empty Flow)

Turkulaisen This Empty Flown ajattelevan synkkä pop syntyi nopeasti ja lyhyellä aikavälillä, melankoliaa säästelemättä. Yhtyeen surumielisen vaihtoehtorockin raaka-aineet löytyivät paitsi selvimmin The Curen ja Slowdiven suunnalta, myös Cocteau Twinsin ja muiden 4AD-levymerkin yhtyeiden parista. Oman mausteensa yhtyeen musiikkiin toivat myös vaikutteet 1970-lukulaisen Pink Floydin utuisimmista kappaleista.

This Empty Flown juuret ulottuvat 1990-luvun alkuvuosille, jolloin yhtyeen myöhemmin perustaneet ystävykset Jori Sjöroos ja Niko Sirkiä soittivat yhdessä funeral doomin pioneeriyhtyeessä Thergothonissa. Lukioikäiset kumppanukset etääntyivät hiljalleen metallin parista kohti tummanpuhuvaa kitararockia tienviittanaan keskeisimmät brittiläiset synkistelijäpopparit. Sirkiä päätyi soittamaan koskettimia ja kirjoittamaan kappaleiden lyriikat, kun taas Sjöroos toimi yhtyeen vokalisti-kitaristi-ohjelmoijana sekä säveltäjänä. Pian yhtyeestä muodostui trio, kun Sad Parade -yhtyeen keulahahmo Aku-Tuomas Mattila liittyi basistiksi nuorten mustahuulien joukkoon. Yhtyeen demonauhasta kiinnostuneena italialainen Avantgarde Music solmi levytyssopimuksen This Empty Flow kanssa. Maaliskuussa 1996 ilmestyi yhtyeen esikoisalbumi Magenta Skycode.

Kulttialbumin avaava Nowafter näyttää jo suunnan kohti kauniin haikeata äänimaailmaa. Komea Cure-pastissi Useless etenee seesteisen alakulon vallitessa: “To shed a million tears, there is a chalice, where all sorrow is poured from”. Maanisen synkkä Stream on painostavuudessaan jo lähellä psykoosia, kun taas Towards Distant esittelee yhtyeen kokeilevan puolen kaikkine tieteiselokuvaan viittaavine häly- ja efektiäänineen. Distress on levyn nopeatempoisin kappale, viipale angstista rockia. Levyn täydellisin laulu kuullaan viimeisenä, epilogin kaltaisena loppunäytöksenä. Sweet Bloom of Night Time Flowers, jonka dramaturgia on popin mittakaavassa liki ylittämätön, lienee edelleen Sjöroosin upein yksittäinen biisi. Sirkiän synkeän romanttiset, paikoin jopa runolliselta tyyliltään dekadentit tekstit ja Sjöroosin melankolisen kauniit sävellykset sinetöivät Magenta Skycoden mestarillisuuden.  

”Come sleep, the sweetest of all thieves, the most delicate of all lovers”

Ilmestyessään pitkäsoitto jäi harmillisen vähälle huomiolle. Merkittävimmän arvion aikalaislehdistössä kirjoitti Rumban tarkkakorvainen pop-entusiasti Samuli Knuuti, joka koki, että ”yhtyeen musiikin ilmentämä suru ei ole paikallisesti kohdennettavaa, sormella osoitettavaa, vaan koko olemisen ja sen ehtojen pohjavirtana kulkevaa vaihtoehdottomuuden ja kuolevaisuuden runollisuutta". Pian Magenta Skycoden ilmestymisen jälkeen levy-yhtiö Avantgarde Music katkaisi yllättäen levytyssopimuksen yhtyeen kanssa. Takaiskusta huolimatta kolmikko jatkoi uusien kappaleiden työstämistä vahvistuen kvartetiksi, kun esikoisen tuottaneesta Jukka Sillanpäästä tuli bändin virallinen jäsen.

Neljän jäsenen voimin yhtye ehti tosin toimia vain kuukauden verran, sillä perustajajäsen Sirkiä jätti tehtävänsä bändissä joulukuussa 1996 keskittyäkseen muihin musiikillisiin projekteihinsa. Vain noin vuotta myöhemmin Sjöroos ja Mattila päättivät, että This Empty Flow oli tullut lyhyen tiensä päähän. Viimeisiksi jääneissä kappaleissa, jotka onneksi ilmestyivät postuumisti kokoelmalevyillä Three Empty Boys (1999) ja Nowafter (2001) uuden aallon estetiikkaan nojaava kitararock oli saanut siirtyä syrjään uneliaan triphopin ja avaruudellisten konerytmien tieltä.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

28. David Bowie: Diamond Dogs

(RCA, Englanti 1974. Tuottaja: David Bowie)

The Spiders from Mars -yhtyeen hajottua lopullisesti Pin Ups -coverlevyn (1973) jälkimainingeissa kuljetti David Bowie musiikkiaan kohti uutta ulottuvuutta. Bowien itsensä tuottamasta Diamond Dogsista (1974) oli tarkoitus tulla musiikillinen sovitus George Orwellin 1984-kirjasta (1949), mutta kirjailijan perikunnan kielteinen suhtautuminen muutti suunnitelmia. Orwellin romaanin keskeinen idea - tulevaisuuden totalitäärisen yhteiskunnan ja urbaanin rappion kuvaus - muodostui kuitenkin myös Diamond Dogsin ydinteemaksi.

Musiikillisesti Bowie seilasi pelkäämättömästi kohti uusia tyylisuuntia. Albumi risteilee sofistikoituneesta autorallirockista (Diamond Dogs) jazzahtavan esigoottilaiseen varieteehen (Sweet Thing) ja soul-vaikutteisesta discopopista (1984) pesunkestävään glamrockiin (Rebel Rebel). Hittisingle Rebel Rebel, jolla kuullaan Bowien viimeinen rock-manifesti sukupuolten välisten rajojen hämärtymiselle, poikkeaa kepeydessään tummasävyisen albumin kokonaistunnelmasta. Samalla se kuitenkin sisältää Bowien kitaristiuran tehokkaimman ja ikonisimman rock-riffin.

Diamond Dogsin keskiössä on yhdeksänminuuttiseksi laajeneva Sweet Thing/Candidate/Sweet Thing (Reprise), musiikillinen triptyykki, jolla Bowie rakentaa teatraalisen rockin dramaturgian mestariluokkaan. Rockin olennainen vaaran tunne välittyy teossarjan edetessä Candidaten epilogiin, jossa dekadentit rakastavaiset hyppäävät käsi kädessä joen vietäväksi. Candidaten dramaattisesta rock-vyörytyksestä siirrytään Sweet Thing (Reprise):n Bowien aseistariisuvaan saksofonisooloon, joka palauttaa tarinallisen kerronnan Hunger Cityn raadollisuuteen.

Keväällä 1974 ilmestynyt Diamond Dogs ei ainoastaan pannut pistettä Bowien kimallekaudelle, vaan toimi vedenjakajana muusikon taiteellisessa elämässä. Tavalla, joka muodostui tunnusmerkilliseksi hänen uralleen, Bowie jätti glamrockin hiljalleen uppoavan laivan hetkellä ennen kuin se ajelehti valjuksi parodiaksi omasta itsestään.

David Bowien Low oli sijalla 34.

lauantai 10. lokakuuta 2015

29. U2: The Unforgettable Fire

(Island, Irlanti 1984. Tuottajat: Brian Eno & Daniel Lanois)

U2:n tiedostavuus oli roihahtanut ilmiliekkeihin kantaaottavalla Warilla (1983). Paikoin armottomaksikin yltyvän albumin jälkeen yhtye alkoi etsiä musiikkiinsa lämpöä ja herkkyyttä Brian Enon ja Daniel Lanois'n astuessa tuottajien saappaisiin. Lopputulos The Unforgettable Fire (1984) onkin U2:n 1980-luvun tuotantoa ajatellen rohkein taiteellinen siirto. Eno ja Lanois hakivat lempeyttä ja tunnelmallisuutta yhtyeen musiikkiin uudistamalla koko soitinkirjon. Larry Mullen Juniorin lujaa iskevä rumpusointi sai hienostuneempia piirteitä ja The Edgen kitarailmaisuun löytyi vaikutteita ambient-musiikin suunnalta. Tuottajien kannustamana koskettimet tuotiin myös mukaan, jotta levyn ääniaailma saatiin unenomaiseen suuntaan. Eno ja Lanois painottivat improvisaation ja intuitiivisuuden merkitystä sävellystyössä, josta tuloksena syntyi mm. kokonaan improvisaatiolle perustuva Elvis Presley and America.

Harvalla pop-levyllä on viimeisen 30 vuoden aikana ollut sellaista albumin avaavaa nelikkoa kuin The Unforgettable Firella. Larry Mullenin mutkittelevan rullaavalla rumpukompilla starttaava A Sort of Homecoming toivottaa tervetulleeksi jälkipunkin mielenmaisemiin. Martin Luther Kingille omistettu hittisingle Pride (In the Name of Love) sykähdyttää yhä (”Early morning/April 4/shot rings out in the Memphis sky/Free at last, they took your life/They could not take your pride”). The Edgen haastavalla kitarakuviolla riivattu Wire tekee tiliä rock-maailman huumehoureisuudesta, jonka jälkeen taiteellinen nimikkokappale The Unforgettable Fire puhdistaa ilman hauraalla kauneudellaan. Kappaleen eeppisen kaaren luovat yhteistyössä The Edgen kitarat ja irlantilaisen jazz-muusikko Noel Kelehanin jousisovitukset. Muistorikkaan pitkäsoiton tähtihetkiin lukeutuu myös massiivinen Bad, jonka uskalias Live Aid -tulkinta vuodelta 1985 edustaa definitiivisintä U2-hetkeä, vaikkakin juuri sen kautta Bonon myöhemmän kauden messiashahmolle luotiin kasvupohja. Allekirjoittaneelle nimenomaan nuo Live Aidissa tehokkaasti käytetyt parikymmentä minuuttia olivat lähtölaukaus yhtyeen ihailulle. Muistan laulaneeni ja soittaneeni tennismailalla Sunday Bloody Sundayta traktorin perälavan toimiessa esiintymisareenana. Say No More!

Lempeän The Unforgettable Firen kaupallinen menestys toi U2:n askeleen lähemmäksi maailmanlaajuista läpimurtoa. Samalla se aloitti U2:n yhä jatkuvan yhteistyön Enon ja Lanois’n kanssa. Omaleimaisella tavalla mestarillisen levyn kruunaa yhtyeen lähes koko uran hovikuvaajana toimineen Anton Corbijnin kansikuva. Athlonen kaupungin lähellä, Moydrumin linnan pihalla otettu upea mustavalkokuva dokumentoi albumin tunnelmallisuuden osuvasti. Jylhä maisema sopii kansikuvaksi myös siksi, että yhtyeen henkisenä kotina levytysprosessin ajan toimi County Meathissa sijaitseva Slanen linna.

U2:n Achtung Baby oli sijalla 44.
War sijalla 97.

torstai 8. lokakuuta 2015

30. Primal Scream: Screamadelica

(Creation, Skotlanti 1991. Tuottajat: The Orb, Hypnotone, Andrew Weatherall, Hugo Nicolson & Jimmy Miller)

1980- ja 90-lukujen taite oli elektronisen musiikin ja rock-kitaroiden yhdistymisen aikakautta. Hedonistisessä ilmapiirissä raja-aidat kaatuivat vikkelään, kun Britteinsaarilla kitarabändeinä aloittaneet Happy Mondays ja The Stone Roses maustoivat psykedelian kanssa flirttailevan indiepoppinsa klubikulttuurivaikutteilla. Genre-mikstuurien muodostumiseen vaikuttivat ennen kaikkea suosittujen klubien DJ-velhot, joille remix-versioiden tekeminen singlehiteistä antoi oivan mahdollisuuden ujuttaa kappaleisiin moderneja konesoundeja. Paul Oakenfold, Steve Osborne ja Andrew Weatherall olivat 1990-luvun alussa kysyttyjä konevelhoja, joista kaikista tuli mainetta niittäneitä tuottajia. Weatherallin suhteen läpimurto tapahtui yhteistyössä skotlantilaisen Primal Screamin kanssa, jolla oli takanaan pari levyllistä autotallirockia ja psykedelistä janglepoppia yhdistäneet levytykset Sonic Flower Groove (1987) ja Primal Scream (1989). Vuonna 1990 acid housen valloittaessa Britanniaa, uutta suuntaa etsineet skotit pyysivät Weatherallia miksaamaan kappaleensa I'm Losing More Than I'll Ever Have ja tuloksena syntyi pelkistetty, dub-vaikutteinen mestariteos, Loaded.

Katu-uskottava Screamadelica (1991) raivasi tietä tanssi- ja rock-musiikin vallankumoukselle sekoittaessaan kopioi-ja-liitä-keitokseen niin psykedeliaa, groovea, gospelia ja housea. Jokainen levyn tuottajista antoi oman tärkeän panoksensa kaleidoskooppimaiselle kokonaisuudelle. Weatherallin lisäksi Jimmy Miller vastasi levyn sielukkaasta rock-annista (Movin' On Up, Damaged), The Orb ulkoavaruudellisesta dub-poljennosta (Higher Than The Sun) ja Hypnotone runnoi 13th Floor Elevatorsin Slip Inside This Housesta murhaavan bassohirviön. Kaiken tämän mahdollisti kuitenkin bändin luovan trion, Bobby Gillespien, Andrew Innesin ja Robert Youngin, kameleonttimainen uusiutumisen halu ja taito.

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

31. Joy Division: Unknown Pleasures

(Factory, Englanti 1979. Tuottaja: Martin Hannett)

Ei ole liioiteltua sanoa, että populaarimusiikin historia tuntee ajanjakson ennen ja jälkeen Joy Divisionin. Käänteentekevä postpunk-yhtye on tullut 2000-luvun edetessä yhä tärkeämmäksi virstanpylvääksi rockin historiassa. Idealistisen Factory-levy-yhtiön suojissa operoineen manchesteriläisyhtyeen taival jäi lyhyeksi (1976-80), mutta silti se ennätti tiivistää punkin jälkeisen ahdistuksen olemuksen ja ajan hengen.

Kontroversaali tuottajavisionääri Martin Hannett otti Bernard Sumnerin näkemykselliset teräspeltikitarat, Peter Hookin ainutlaatuiset bassomelodiat ja Stephen Morrisin kekseliäällä tavalla akustisia ja sähkörumpuja yhdistellyt kompit ja loihti niiden pohjalta yhtyeen vähäeleisen ja levottoman äänikuvan. Nuorena menehtynyt Ian Curtis (1956-80) manasi teksteissään näkyjä 1970-luvun lopun Manchesterin urbaanista rappiosta ja paranoiasta.

Unknown Pleasuresilla (1979) punkin energia muokkaantui kalmankalpeaksi rockiksi ja kylmäksi mutanttidiscoksi, joka antoi omalta osaltaan ratkaisevat suuntaviivat 1980-luvulla kukoistaneelle goottirockille. Profeetallisesti eräs brittitoimittaja kehui levyä aikalaisarvioissa omintakeisella tavalla: tämän mukaan albumi oli täydellinen soundtrack itsemurhan tekemiselle.

lauantai 3. lokakuuta 2015

32. Hector: Varjot ja lakanat

(Flamingo, Suomi 1988. Tuottajat: Jukka Hakoköngäs & Hector)

1980-luku oli Hectorille yhtä vuoristorataa sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Ripeäliikkeisesti 1970-luvulla folkista mystikkorockiin ja progesta laulelmiin edenneelle muusikolle 1980-luvulle siirtyminen heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Vuosikymmenen alkuun sijoittuneen loppuunpalamisen (epätasainen Linnut, linnut (1980) jälkimainingeissa syntynyt mediakriittinen Eurooppa (1981) esitteli kokonaisuudessaan uudistuneen taiteilijan. Euroopalla keskiöön uineet elektroniset instrumentit syntetisoijineen jatkoivat kulkuaan uran kenties kokeellisimmalla levyllä, Hyvää yötä Bambi (1982). Vuosikymmenen puoliväliin tultaessa Hector tuntui olevan kuitenkin kiinnostuneempi leipätyöstään Yleisradion toimittajana kuin levyttävänä artistina. Ikävystyttävä ja äänimaailmaltaan pahasti hapantunut Hectorock II (1985) on tästä raskauttava todiste. Nimeään myöten mielikuvitukseton albumi julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta.

Flamingo-levy-yhtiön suojista alkoi uuden nousun aika kulutushysteriaa purkaneella Nuku idiootti -levyllä (1987). Vahvoista aineksistaan (Kadonneitten lasten marssi, Nuku idiootti) huolimatta albumi ei kuitenkaan indikoinut Varjojen ja lakanoiden (1988) pelkistetyn äänimaailman suuntaan. Platinamyyntiin yltäneellä levyllä Hector palasi juurilleen akustisen kitaran ja pianon äärelle. Tunnelmallisen albumin keskiössä olivat Peter Lerchen taiturimaiset kitara- ja mandoliinisovitukset sekä toisena tuottajanakin toimineen Jukka Hakokönkään kosketinsoitinoivallukset. Varsinaiset rock-elementit korvattiin jopa maailmanmusiikkiin viittaavilla ratkaisuilla, Juha Tikan basson ja Mongo Aaltosen lyömäsoitinten kautta.

Onnistuneen albumin hitiksi nousi kevennyksenomainen, joskin ihailtavan persoonalliseksi sovitettu Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän vaikutuksen tekevät rakkauden, välittämisen ja kaipuun teemoista ammentavat Olen nielaissut kuun ja Pianomies, hectormaiseen hippinostalgiaan sukeltavat Uushiljaisuus ja Missä on Lady Jane? sekä tuttua fantasiakuvastoa modernisoinut Allekirjoitus: Peter Pan. Hienojen sävellysten ja harkittujen tekstien empaattinen kokonaisuus toimi allekirjoittaneen lukiovuosina lukuisten illanistujaisten vakiosoundtrackina ja on jäänyt elämään kaipuun värittämien iltojen lämmittäjäksi.

Hectorin Kadonneet lapset oli sijalla 40.

perjantai 2. lokakuuta 2015

33. Morrissey: Viva Hate

(HMV, Englanti 1988. Tuottaja: Stephen Street)

The Smithsin hajottua epämääräisissä merkeissä vuoden 1987 syksyllä, ei kontroversaali pop-runoilija Morrissey paljon aikaillut soolouralle siirtymisessä. Vain puoli vuotta emoyhtyeensä hajoamisen jälkeen ilmestyi katkeransuloinen, melankolialla ja nostalgialla vuorattu esikoissoolo Viva Hate (1988). Jo The Smithsin joutsenlaulun (Strangeways, Here We Come, 1987) tuottaneen Stephen Streetin taidokkaassa käsittelyssä Morrissey ylsi soolouransa alkajaiksi loisteliaaseen suoritukseen. Oman olennaisen mausteensa Viva Haten tyylikkääseen ja kihelmöivän ajattomaan äänimaisemaan toi The Durutti Column -kulttiyhtyeestä tuttu kitaristi Vini Reilly, jonka koukukkaat ja tunnelmoivat kitarat antoivat levylle olennaisen tarttuvuuden. Reilly, jos ei korvannut, niin ainakin paikkasi Johnny Marrin jättämän aukon Morrisseyn rinnalla. (Sääli vaan ettei Morrissey osannut arvostaa Reillyn panosta...)

Albumin teemat olivat pitkälti The Smithsin levyiltä tuttuja. Englantilaisista mielenmaisemista (Everyday Is Like Sunday) ja kitkerästä poliittisesta vinoilusta (Margaret on the Guillotine) irtosi levylle painavaa sanottavaa. Siltikin albumin todelliseksi timantiksi yltää lähes kahdeksanminuutin mittainen itsesäälin mestarillinen taidonnäyte Late Night, Maudlin Street.

When I sleep
With that picture of you framed beside my bed
Oh, it's childish and it's silly
But I think it's you in my room, by the bed
(...yes, I told you it was silly...)

- Late Night, Maudlin Street

Loppuun vielä varoituksen sana: kuunnelkaa Viva Hate alkuperäisessä muodossa (tai vuoden 1997 juhlapainoksena) ja pysytelkää erossa vuoden 2012 remasteroidusta laitoksesta. Vaihtunut biisijärjestys sekoittaa pakkaa ja mikä pahinta, Late Night, Maudlin Streetin herkkyys jää tavoittamatta uuden käsittelyn myötä.

Morrisseyn Your Arsenal oli sijalla 54.

torstai 1. lokakuuta 2015

34. David Bowie: Low

(RCA, Englanti 1977. Tuottajat: David Bowie & Tony Visconti)

Lähtökohta Low'lle (1977), yhdelle David Bowien vaikutusvaltaisimmista albumeista, piili brittiläisen Nicolas Roegin The Man Who Fell to Earth -tieteiselokuvan (Mies toisesta maailmasta/Muukalaiset kasvot, 1976) julkaisemattomaksi jääneellä soundtrackilla. Bowie oli Kraftwerkin Autobahnin (1974) ja Brian Enon kokeellisten ambient-levyjen (Another Green World & Discreet Music, 1975) myötä innostunut elektronisesta musiikista. Low'sta muodostui kuitenkin enemmän kuin hylätty soundtrack. Levy-yhtiön vastustelusta huolimatta Bowie karisti terapeuttisella levyllä menestyksekkään soul-laulajan viitan ja ylsi kenties merkittävimpään lukuisista suunnanmuutoksistaan.

Muurin halkomassa Berliinissä viimeistellyllä albumilla Bowie heitti romukoppaan perinteiset popin kappalerakenteet ja rakensi fragmentinkaltaisista palasista kaksijakoisen levyllisen modernia kokeellista rockia. Tuottaja Tony Viscontin uraauurtavat kokeilut rumpu- ja lyömäsoitinsoundien kanssa vaikuttivat merkittävässä osin Low'n perin vieraantuneeseen äänimaailmaan. Levyn yksi tärkeimmistä innoittajista Brian Eno oli itse avainasemassa luomassa Low'n b-puolen instrumentaaliosiota. Enon syntetisaattori- ja kosketinsoitinrepertuaari loivat soundillista pohjaa uuden aallon konepopille.

Low'lla Bowie uudisti jälleen myös laulutyyliään. Sound and Visionin ja Be My Wifen hyytävä ja ilmeetön, konemainen laulutyyli väitti keskeisesti levyn yhtä teemaa, eristäytyneisyyttä. Levyn kolkon kauniista ambient-maisemasta (Warszawa, Subterraneans) otti vaikutteensa myös punk-sukupolven kasvatit, Bowie-hengessä Warsaw'na aloittaneesta Joy Divisionista alkaen.

Pinnan alta:
Rockin kameleontin ollessa kyseessä aution saaren poiminnat ovat sieltä haastavimmasta päästä. Jonakin toisena päivänä paikkansa ansaitsisivat taatusti Ziggyn glam-loiston riipivä kääntöpuoli Aladdin Sane (1973), coolin vieraantuneisuuden ensiaskeleet esitellyt Station to Station (1976) tai harkitun onnistunut kokeellisuuden ja kaupallisuuden liitto levyllä Scary Monsters (And Super Creeps) (1980).