tiistai 30. kesäkuuta 2015

57. The Sisters of Mercy: First and Last and Always

(Merciful Release/WEA, Englanti 1985. Tuottaja: David M. Allen)

Postpunkista goottirockiksi eriytyneen tyylilajin keskeisimmäksi pioneeriksi lasketaan aina (ansaitusti toki) northamptonilainen Bauhaus, jonka Bela Lugosi's Dead -singleä (1979) on tavattu pitää goottirockin syntyhetkenä. Genren kaupalliseen menestykseen nosti kuitenkin kitara, basso ja rumpukone -yhdistelmän voimin aloittanut leedsiläinen The Sisters of Mercy, jonka ensimmäisillä levytyksillä Suiciden elektroninen protopunk kohtasi synkän variaation The Velvet Undergroundista. Myöhempienkin aikojen goottirockin suuntaviivoille antoi ratkaisevan sysäyksen nimenomaan despootin tavoin yhtyettään johtaneen Andrew Eldritchin matala lauluääni sekä Wayne Husseyn ja Gary Marxin kitarasoundi.

First and Last and Alwaysilla (1985) The Sisters of Mercy toimi vielä oikean bändin tavoin, mikä kuuluu vahvasta lopputuloksesta. Eldritchin tekstien maailmanlopun viitteet sekä elämän lyhyys ja tyhjyys saivat väkevän säestäjän Husseyn, Marxin ja basisti Craig Adamsin sävellyksistä. Walk Away, No Time to Cry, Nine While Nine tai nimikkoraita First and Last and Always saattoivat olla surunauhoihin sonnustautuneiden nuorten miesten hätähuutoja, mutta niissä oli niin nerokkaan tarttuvia rock-kitarakoukkuja ettei Sistersin tarttuvaa pop-briljanssiakaan ollut väheksyminen.

torstai 18. kesäkuuta 2015

58. Nick Cave & The Bad Seeds: No More Shall We Part

(Mute Records, Australia 2001. Tuottajat: Nick Cave & The Bad Seeds & Tony Cohen)

Melankolian ylipappi Nick Cave aloitti uransa The Birthday Partyn intensiivisellä postpunkilla, jonka polttoaineena toimi villin nuoruuden lisäksi liiallisen päihteidenkäytön tuomat harhat ja nihilismi. Emoyhtyeen liekin sammuttua Cave perusti jo The Birthday Partyssä soittaneen Mick Harveyn kanssa Nick Cave & The Bad Seeds -yhtyeen, jonka leimallisiksi elementeiksi nousivat äkkiväärä aggressiivisuuden ja herkkyyden vaihtelu sekä dekadentti sofistikoituneisuus.

Jo No More More Shall We Partia (2001) edeltäneillä levyillä The Boatman's Call (1997) ja Murder Ballads (1996) oli Cave keskittynyt murheellisten pianoballadien ja jousisoittimilla marinoitujen alakuloisten tunnelmien luontiin. Valinta ei taatusti miellyttänyt jääräpäisempiä The Birthday Party -faneja, mutta meille muille No More Shall We Partin hautajaiskulkueen hitaudella kulkevat pitkät balladit nousivat Caven uran huippukohdaksi. As I Sat Sadly By Her Side, Hallelujah ja We Came Along This Road onnistuivat yhdistämään kauneuden ja julmuuden analyyttisen tehokkaaasti.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

59. The Human League: Dare / 60. Soft Cell: Non-Stop Erotic Cabaret

The Human League: Dare
(Virgin, Englanti 1981. Tuottajat: Martin Rushent & The Human League)

Soft Cell: Non-Stop Erotic Cabaret
(Some Bizarre/Sire, Englanti 1981. Tuottajat: Dave Ball, Daniel Miller & Mike Thorne)

Vuosi 1981 piirtyi uusromanttisen syntikkapopin ehkä timanttisimmaksi vuodeksi. Sheffieldiläisen The Human Leaguen Daren ja leedsiläisen Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret'n lisäksi esiinmarssiaan suorittivat niin Duran Duran eponyymillä debyyttilevyllä sekä Vince Clarken alun perin liidaama, naiivin kepeällä syntikkapopilla ensilevyllään temmeltänyt Depeche Mode. Läpimurtoaan viritteli myös ABC, jonka esikoissingle Tears Are Not Enough ennätti markkinoille lokakuussa 1981.

The Human League oli perustettu Martyn Waren, Ian Craig Marshin ja Philip Oakeyn toimesta jo 1977, mutta Dare-levyyn tultaessa olivat Ware ja Marsh lähteneet jo omille teilleen (perustamaan Heaven 17 -yhtyettä). Yhtyeen kahta ensimmäistä levyä (Reproduction (1979), Travelogue (1980)) dominoinut kylmä ja tyly tunnelma vaihtuivat Dare-levyllä kiihkeään ja tarttuvaan syntikkapoppiin. Oma vaikutuksensa asiaan oli vokalisti Oakeyn bändiin valitsemilla neidoilla, Susanna Sulleyllä ja Joanne Catherallilla, joiden kautta jälkiteollisesta Sheffieldistä ponnistavaan yhtyeeseen saatiin aimo annos seksikkyyttä. Oakeyn neronleimaus oli hyödyntää nuoria laulajattaria työväenluokkaisella rakkaustarinalla Don't You Want Me, jossa laulun dramaturgia eteni miehen (Oakey) ja naisen (Sulley ja Catherall) näkökulmasta,.

Daren peruspoljento syntyi rumpukoneiden ja syntesoijien runsaasta käytöstä, joiden tekniseen rytmiikkaan Oakeyn kolkko laulutyyli sopi tehokeinoksi. Sääli, että yhtye ei toipunut albumin menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy.

Marc Almondin ja Dave Ballin muodostama Soft Cell löysi kiehtovan tarttumapinnan öisiltä kaduilta, satunnaisista seksikumppaneista, rähjäisiltä klubeilta, sadomasokismista ja fetisseistä. Jo pelkästään Non-Stop Erotic Cabaret'n biisien nimet kuten Frustration, Seedy Films, Sex Dwarf ja Secret Life paljastivat, että nyt ei laulettu mökkiteillä kuorrutetusta nostalgiasta.

Maailmanlaajuisen megahitin duo sai Gloria Jones -coverilla Tainted Love, joka sementoi Soft Cellin suosion jopa siinä määrin, että kappaleesta kehkeytyi duolle lahja että kirous. Se ilkikurisuus ja burleskius, joka oli Soft Cellin perusvoima näyttäytyi väkevämmin esimerkiksi Sex Dwarfin S&M-draamassa tai Chips on My Shoulderin camp-diskossa.

Almondin ja Ballin mahtipontisuus tuli esiin Say Hello, Wave Goodbyen kuristavassa yksinäisyydessä, joka oli kuin alkusoitto duon yhä synkemmille ja kieroutuneemmille visioille. Ydinperheen arvoja ivanneella The Art of Falling Apartilla (1983) riitti vielä tanssipotentiaalia, mutta Last Night in Sodom (1984) sulki Soft Cellin tarinan itsetuhoisen huumehoureisissa tunnelmissa.

maanantai 8. kesäkuuta 2015

61. Kraftwerk: The Man-Machine

(Kling Klang/EMI Electrola/Capitol, Saksa 1978. Tuottajat: Ralf Hütter, Florian Schneider)

"Isi, miltä tulevaisuus kuulostaa?" 

Düsseldorfista pop-taivaalle singonnut Kraftwerk on keskeisin yhtye siinä murroksessa, jossa tietokone- tai sähkölaiteavusteinen elektroninen musiikki ui osaksi rockin äänimaisemaa. Kraftwerk oli tuon kehityksen alullepanija, kaikkien syntikkapoppareiden ja teknopäiden vallankumouksellinen esitaistelija. Tuotteliaimpina aikoinaan 1970-luvulla yhtye oli tekninen ja musiikillinen edelläkävijä, joka joutui luomaan levynsä rajallisin välinein. Juuri tästä johtuva kulmikkuus ja omalaatuisuus tekevät yhtyeen musiikista edelleen kiehtovaa. Afrika Bambaatan ja Derrick Mayn kaltaisten hiphopin ja teknon edelläkävijöiden ansiosta Kraftwerk antoi yhtyeen itsensä tiedostamatta piristysruiskeen myös 1980-luvun amerikkalaiselle mustalle musiikille.

The Man-Machine -levyllä (1978) saksalaiset jatkoivat tasaisesti nakuttavien rytmien linjalla ja loivat konseptilevyn ihmisen ja koneen suhteesta. Yhtyeen legendaarisen punamustan imagon luoneella albumilla nousi konemusiikin jykeviä kivijalkoja (The Robots, The Man-Machine) sekä ironiaan puettu The Model, josta tuli yhtyeen ensimmäinen kansainvälinen single- ja radiohitti.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

62. New Order: Low-Life

(Factory, Englanti 1985. Tuottaja: New Order)

Joy Divisionin raunioille muodostuneen New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), jonka minimalistinen tummanpuhuvuus oli selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin emoyhtyeen joutsenlaulu Closer (1980). Syntetisaattorisoundit vahvasti mukaan tuonut Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, jota tanssitaan kyyneleet silmissä.

Low-life-levyllä (1985) New Order oli kiinnostavalla vedenjakajalla. Kitarapopin ja syntikoiden autuas liitto oli synnyttänyt levyn, jolla kuultiin niin synkistelevää paatosta ja angstia (This Time of Night, Sunrise, Elegia) kuin loputtoman tanssittavaa, ekstroverttiä elektropoppia (The Perfect Kiss, Face Up). Jälkimmäisen tyylilajin ylivoimaisin suoritus on toukokuussa 1985 singleksi irroitettu The Perfect Kiss, jota  voisi pitää New Orderin ilotuulisen puolen anthemina ja pop-kappaleen dramaturgian täydellisenä opinnäytteenä. 12-tuumaisessa alkuperäismitassaan lähes yhdeksän minuuttiseksi nakuttavalla singlellä eri instrumentit esitellään yksi kerrallaan, kunnes palaset, Samuli Knuutia lainatakseni "kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat".

torstai 4. kesäkuuta 2015

63. Ismo Alanko: Kun Suomi putos puusta

(Seal on Velvet, Suomi 1990. Tuottaja: Ismo Alanko)

Hassisen koneen punkista progeen ja Sielun veljet alkuvoimaisuudesta flamenco-vetoiseen psykedeliaan siivittäneelle Ismo Alangolle genreylitykset eivät ole koskaan ollut uhka vaan mahdollisuus. Suuren taiteilijan soolodebyytti Kun Suomi putos puusta (1990) on puistattavan profeetallinen levy. Albumin alaotsikko Ääniä vapaan pudotuksen aikakaudelta ei välttämättä ilmestyessään ennakoinut Suomen tuolloista talouslamaan syoksyä, mutta jälkeenpäin tämäntyyppistä tulkintaa on vaikea välttää.

Musiikillisesti rikkaalla levyllä Alanko vaihtoi tyyliä lennosta: Rakkaan rämän elämän kansanlaulupoljento vaihtui Tuupovaara-Helsingin hirtehishumoriseksi humpaksi, mutta taustalla Sielun veljet -menneisyydestä muistutti Valheiden ja onnenpekkojen sekä Alumiinikuun arvoituksellinen kitararock. Kokeilevuus on vahvasti läsnä, sillä "instrumenteiksi" kelpasivat myös hengitys, "työkalut" sekä erillismaininnan arvoiset Pekka Karjalaisen efektit. Levyn nimikkokappale on tarkkanäköinen agraari-Suomen urbanisoitumisen monumentti ja täysin ansaitusti osa suomalaista folklorea.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

64. Olavi Uusivirta: Minä olen hullu

(Universal Music, Suomi 2008. Tuottaja: Jaakko Murros)

Myönnetään heti aluksi yksi virhearvio. Suhtauduin Olavi Uusivirtaan alun perin hyvin skeptisesti. Persoonattoman debyyttilevyn (Nuoruustango, 2003) myötä Uusivirta tuotteistettiin levy-yhtiön toimesta niin tehokkaasti teinien suosikiksi, että sivustakatsojaa alkoi etoa. Vielä kun Uusivirta, monipuolisena esiintyjänä, todisti olevansa myös näyttelijä, oli indie-elitistin helppo epäillä onko mies lintu vai kala. Onneksi Minä olen hullu (2008) muutti käsitykseni Uusivirrasta totaalisesti. Brittiläiseen pop-dekadenssiin syvälle sukeltanut levy osoitti, että mies on aidosti visionäärinen lauluntekijä ja etenkin erinomainen sanoittaja, josta tuli kuin varkain sukupolvensa tulkki.

Taiteellisella läpimurtolevyllään 24-vuotias Uusivirta laulaa nuoruudesta kuin olisi omansa jo menettänyt. Häpeilemättömät kirjaviittaukset sinkoilevat Samuel Beckettin ja Anton Tšehovin kautta kotoiseen kansanrunouteen. Musiikillisia viitteitä tarjotaan niin The Curen (Löysälaisen laulu), Hectorin (Huomenna hän tulee, Synnyin tappamaan) kuin slaavilaisen melankoliankin suuntaan. Inspiroituneet lainapalaset muodostavat palapelin, jolla on vankka persoonallisuus.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

65. PMMP: Leskiäidin tyttäret

(BMG, Suomi 2006. Tuottaja: Jori Sjöroos)

PMMP teki sen mikä tuntui täysin mahdottomalta. Nousta esiin äärikaupallisesta kykyjenetsintäohjelmasta (Popstars), tehdä näennäisen joutava kesähitti (Rusketusraidat) ja saada näistä lähtökohdista huolimatta poikkeuksellisen vahva kriitikoiden ja suuren yleisön kannatus. Paula Vesala, Mira Luoti ja hovisäveltäjä/tuottaja/multi-instrumentalisti Jori Sjöroos eivät piitanneet yleisön ennakko-odotuksista tai pop-musiikin pelisäännöistä. He onnistuivat esimerkillään osoittamaan, että pop-maailmassa menestyminen ei välttämättä edellytä laumassa vaeltamista tai katkeria myönnytyksiä.

Vesala ja Luoti olivat PMMP:n valo- ja ilmaisuvoimaiset solistit, joiden äänissä soi kujerrus ja viettelys, mutta jotka eivät arastelleet provokatiivisia laulunaiheita (esimerkkinä perheväkivallasta kertova Joku raja) ja kapinallisuutta. Vesalan sanoituksista tuli sukupolvitekstejä: niiden samanaikainen räävittömyys ja herkkyys tarjosivat laajan samastumispinnan kuulijoille. Sjöroosin taidokkaat sävellykset taas onnistuivat vangitsemaan kuplivan kepeyden ja raskaat tunnelmat äärimmäisen tarkkanäköisesti. Ihailtava draaman taju kuuluu Leskiäidin tyttärillä esimerkiksi siinä, kuinka Kesäkavereiden huumaavasta euforiasta kurvataan parin mutkan kautta Onko sittenkään hyvä näin -kappaleen syvään melankoliaan.

PMMP:n lopettamispäätös keväällä 2013 aiheutti valtaisan mediahuomion, jonka yhtye hyödynsi taiteellisesti korkeatasoisella jäähyväiskiertueella. Helsingin jäähallissa viimeistä kertaa esiintynyt yhtye järjesti tunteikkaan, mutta riehakkuudesta tinkimättömän live-show'n, jonka aikana viimeistään tajusi katsovansa vuosikymmenensä merkittävimmän suomenkielisen rock-yhtyeen poistumista parrasvaloista.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

66. Sigur Rós: Takk...

(Geffen/EMI, Islanti 2005. Tuottajat: Sigur Rós & Ken Thomas)

Sigur Rós nousi kaikkien taiderockiin mieltyneiden huulille viimeistään toisen albuminsa, Ágætis byrjunin (1999) tiimoilta. Cocteau Twinsin uneliaat pop-elementit uivat ambient-vaikutteisen postrockin äänivyörytykseen, jonka nokkelat saarelaiset maustoivat vielä aimo annoksella mystistä eksotiikkaa. Moni saattoi syyttää yhä kryptisemmäksi suuntautunutta yhtyettä ( )-levyn aikaan (2002) tekotaiteellisuudesta, mutta soraäänien vastapainoksi Sigur Rósista tuli yhä suositumpi kaukaisen pohjoismaan merkittävä vientituote.

Takk... -levyyn (2005) tultaessa Islannin nukkumattipartio oli siirtynyt ison levy-yhtiön (Geffen/EMI) alaisuuteen, mutta kaupallisiin myönnytyksiin yhtyeen ei tarvinnut sortua. Elokuvallisuus, hienoinen introverttiys ja jumalainen kauneus olivat yhä ne elementit, joista Sigur Rósin musiikki rakentui. Tuomiopäivän sirkussoundeista vapauttavaan lapsenmielisyyteen yltävällä levyllä bändin eteerinen jääfantasia ylsi (toistaiseksi) viimeisen kerran mestariluokkaan.