35. Pink Floyd: The Dark Side of the Moon

(Harvest, Englanti 1973. Tuottaja: Pink Floyd)

Pink Floydin The Dark Side of the Moon (1973) on rockin kanonisoiduista klassikoista taatusti vainoharhaisimpia tapauksia. Se on hypnoottinen loitsu vieraantumiselle, ajan väistämättömälle kulumiselle, hulluudelle ja lopulta - kuolemalle. Aikaansa edellä olleilla ääniefekteillä ja puhekatkelmilla höystetty albumi viittasi mielenterveyden järkkymisen teemoissaan yhtyeen aiemman keulahahmon Syd Barrettin kohtaloon, ja avasi yhteiskunnallisella kantaaottavuudellaan latua Roger Watersin pisteliäälle maailmankatsomukselle. Samalla se oli levy, jolla kitaristi David Gilmour viimein lunasti kannuksensa Pink Floydin jäsenenä. Gilmourin musikaalisuus teki Watersin paatoksellisesta julistuksesta suurta yleisöä kiinnostavaa.

The Dark Side of the Moon oli Pink Floydin kaupallinen läpimurto erityisesti Yhdysvalloissa, jossa Money-singlen vetämänä albumi viihtyi TOP 200 -listalla häkellyttävät 14 vuotta! Levyn 741 listaviikkoa kertovat omaa kieltään pitkäsoiton ajattomuudesta. Vuosien (ja loputtomien uudelleenjulkaisujen) myötä levyn viehätys on ylittänyt kaikki tavanomaiset sukupolvirajat. Albumin lähes morbidin masentavat tunnelmat tavoittavat uusia angstin täyttämiä nuorten sukupolvia yhä uudelleen.

Pink Floydin Animals oli sijalla 48.

36. Sigur Rós: ( )

(Fatcat/Bad Taste, Islanti 2002. Tuottajat: Sigur Rós & Ken Thomas)

Sigur Rósin maailmaan sukeltaminen tuntui 2000-luvun alussa taianomaiselta kokemukselta. Elettiin talvisen hyistä uudenvuodenpäivää, kun bussimatkalla Pohjois-Karjalasta kohti Keski-Suomea antauduin islantilaisten eksentrikkomystikoiden vietäväksi. Kahteen tunnelmaltaan erilaiseen puoliskoon jaettu ( )-albumi (2002) sopi täydelliseksi soundtrackiksi pakkasen huurruttamille maalaismaisemille.

Ensiluokkainen ( ) lisäsi roimasti Sigur Rósin anonymiteettiä. Syytökset tekotaiteellisuudesta eivät tulleet yllätyksenä, kun yhtye ei nimennyt albumin kappaleita, esitti laulunsa tekaistulla hopelandic-kielellä eikä jakanut käytännössä mitään informaatiota levyn kansilehdillä. Ambient-vaikutteisen taiderockin, maalailevan postrockin ja kenkiintuijottelevan herkkyyden seasta yhtye taikoi omaleimaisen musiikillisen elämyksen, joka oli kiehtovasti samaan aikaan toiveikasta ja haavat auki repivän murheellista.

Sigur Rósin Takk... oli sijalla 66.

37. Pet Shop Boys: Behaviour

(Parlophone, Englanti 1990. Tuottajat: Pet Shop Boys & Harold Faltermeyer)

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään Neil Tennantin ja Chris Lowen kaltaiset pop-nerot, Harold Faltermeyerin analoginen synataituruus, Angelo Badalamentin orkesterisovitukset ja Johnny Marrin kaihoisa kitarabriljanssi? Vastaus on Behaviour, Pet Shop Boysin paras albumi ja Depeche Moden Violatorin (1990) ohella ilmestymisvuotensa tummasävyisen konepopin merkkitapaus.

Behaviour on vahva vedenjakaja Pet Shop Boysin pitkällä ja viihdyttävällä uralla. Sitä edeltänyt Introspective (1988) latasi tiskiin 12"-discoa isolla sykkeellä, kun taas Behaviourin jälkeen tullut energinen Very (1993) tarjosi modernein teknomaustein viritettyä syntikkapoppia toiveikkaan liberaalisti yhdistyvän Euroopan viriilissä ilmapiirissä. Näihin verraten Behaviour on kuin kirpeä ja haikea syystuuli, jonka melankolista mielenmaisemaa tukevat jo kappaleiden otsikot: The End of the World, Only the Wind, My October Symphony ja huippuna This Must Be the Place I Waited Years to Leave.

Pohdiskelevan ja aihealueiltaan kipeänkin albumin kliimaksi kuullaan heti kättelyssä: surumielisen discon peruskivi Being Boring on kuin luotu mietiskelyyn takkatulen äärellä. Kappaleen tunnelma on ladattu henkilökohtaisella nostalgialla, jonka kauneus puraisee syvältä.

38. Samuli Putro: Elämä on juhla (erikoispainos)

(Warner, Suomi 2009. Tuottaja: Jarkko Martikainen)

Samuli Putron esikoissoolo Elämä on juhla on vangitsevalla tavalla huoleton (Älä huuda mulle, Hoidetaan kämppä Berliinistä) ja huolestunut (Uskon että, Jokaisesta joku välittää) albumi. Sen arjen havaintojen tunteellisuus ja hetkittäin riipiväksikin yltyvä tarkkanäköisyys luovat puitteet mestarillisella albumille, joka suomalaisuuden aikalaishavaintojen summaajana muistuttaa Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -levyä (1990). Yhdistävänä tekijänä näillä levyillä toimiikin Ahti Marja-Ahon nyanssirikkaat jousisovitukset. Putron itsensä säveltämissä intiimeissä kappaleissa on luovuttu tyypillisimmistä rock-instrumenteista. Sähkökitaroiden ja rumpujen poissaolo antaakin tilan vapautuneelle tulkinnalle. Putron lempeän persoonallinen laulutapa herkistää kuulijan keskittymään teksteihin ja sävellyksiin.

On sääli, että Putron sooloura on sittemmin luisunut albumi albumilta vähemmän kiinnostavampaan ja yhä vahvemmin emoyhtyeensä Zen Cafén maneereita muistuttavaan suuntaan. Onneksi velton Taitekohdassa-levyn (2014) keskinkertaisuus ei vähennä sitä seikkaa, että Mitäpä jos, Tuhkaa korulippaassa ja levyn nimikkoraita Elämä on juhla ovat parasta - ja koskettavinta - suomenkielistä musiikkia viimeisen vuosikymmenen aikana. Yhdessä kansallisella melankolialla läpivuoratun Helismaan ja hirtehisemmän Kolmen sisaren lyyrisyyden kanssa ne linkittyvät osaksi suomalaisten sanataitureiden kaanonia. Siinä missä vaikkapa Gösta Sundqvistin kynäilemistä ihmiskohtaloista ei täysin tiedä, suhtautuuko hän tarinoidensa henkilöihin myötätuntoisesti vai ivallisesti, on Putron kohdalla selvää, että laulut kumpuavat välittämisestä ja jopa pakahduttavasta rakkaudesta.

"Tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti
vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen
muistathan että meidät tehtiin toisillemme mittatilaustyönä
mitäpä jos se työ on tehty hartaasti ja yksinoikeudella?
Yksinoikeudella"

39. Husky Rescue: Ghost Is Not Real

(Catskills Records, Suomi 2007. Tuottaja: Marko Nyberg)

Lahjakkaan Marko Nybergin projektiluontoisena terapiaryhmänä alkunsa saaneesta Husky Rescuesta muodostui yhtenäinen bändi maagisella toisella albumilla Ghost Is Not Real (2007). Se omalta osaltaan vahvisti Country Falls -debyyttilevyllä (2004) syntynyttä käsitystä omaäänisen persoonallisesta ja tinkimättömästä yhtyeestä. Helsinkiläisbändin haikean ja eteerisen popin avainsanoja ovat olleet tyylitellyn viileä ja elokuvallinen, mutta yhtä lailla tummien sävyjen seasta on pilkistänyt tanssittavia elementtejäkin.

Ghost Is Not Realilla akustiset soittimet ja kokeelliset instrumenttiviritelmät antoivat tilaa sähköisille äänikudelmille. Rockin perussoittimien lisäksi Husky Rescuen instrumenttikirjoon ovat lukeutuneet niin haitarit, kellopelit kuin lukuiset ei harppusoittimet. Marko Nybergin nerokkaaseen dramaturgian tajuun nojaavan albumin tähtihetkiin lukeutuu kolmeen osaan jaettu Blueberry Tree, joka nousee minimalistisesta introstaan huikaisevaan postrockmaiseen tunteiden virtaan. Hypnoottinen albumi vangitsee monta aavetta kolmen vartin mittaansa.